Äidiksi tuleminen ei ollut minulle itsestäänselvyys. Monestakaan syystä.
Podin jo teininä maailmantuskaa. Olin sitä mieltä, että minä en lapsia tähän maailmaan halua tehdä ja mietin, että adoptio on yksi mahdollisuus kokea vanhemmuutta. Enemmänkin ajatus lapsettomuudesta oli kohdallani siis eettinen kysymys.
Olen aina pitänyt todella paljon lapsista, viihtynyt lasten seurassa ja lapset ovat viihtyneet minun seurassani. En silti koskaan varsinaisesti haaveillut omista lapsista. Minulle ei vauvoja tai lapsia hoitaessani koskaan herännyt kaipuuta omasta lapsesta, enkä potenut vauvakuumetta kuin aivan ohi kiitävän hetken reilu parikymppisenä.
Elin siis elämääni täysin tyytyväisenä ajatukseen siitä, että kohdalleni ei ehkä koskaan lapsia siunaantuisi ja nautin sukulaisten ja ystävieni lasten seurasta. Sitten tapasin mieheni.
Puheet yhteisestä lapsesta alkoivat aika nopeasti, mutta ei minun puoleltani vaan miehen ja mikä yllättävintä mieheni lapsilta. Välillä kuuntelin heidän juttujaan tulevasta vauvasta aika ihmeissäni. Päiväkodissakin oli ilmoitettu jo tulosta isosiskoksi ja nimi vauvalle oli valmiina.
En kuitenkaan heti ollut täysin mukana näissä suunnitelmista.
Olin kärsinyt jo kaksi vuotta sietämättömän kovista kuukautiskivuista ja hakeuduin jo toistamiseen niiden takia lääkärin. Varsinkin kun kivut olivat alkaneet tuntua jo kuukautisten välilläkin. Minut tutki huolellisesti naispuolinen lääkäri joka otti kipuni tosissaan. Hän lähetti minut tarkempiin tutkimuksiin.
Ultran jälkeen sain diagnoosin. Kuvassa näkyi 7cm pitkä endometrioosi kasvain oikeassa munasarjassa ja hoitajan mukaan se oli leikattava nopeasti.
Noin 10 prosenttia naisista sairastaa endometrioosia.
En ollut ollenkaan ajatellut joutuvani leikkauspöydälle.
Muutamaa vuotta aijemmin vasemmasta munasarjastani oli poistettu kehityskysta, joten aika nopeasti diagnoosin jälkeen mieleeni alkoi hiipiä ajatuksia siitä, että voiko tässä käydä niin ettei kumpikaan munasarjani enää toimisi tulevan leikkauksen jälkeen. Jostain syystä olin jo tätä aijemminkin maininnut miehelleni moneen otteeseen, ettei voi koskaan olla varma pystynkö edes saamaan omia lapsia.
Leikkauspäivä koitti ja odottelin toimenpiteeseen menoa suhteellisen levollisin mielin. Minulle oltiin sovittu tehtäväksi leikkauksen aikana myös varjoainetutkimus munanjohtimiin jotta nähtäisiin, että kaikki on kunnossa.
Ennen leikkausta puhuin lääkärin kanssa ja hän kysyi oliko minulla huolia. Kerroin, että eniten pelottaa, että leikkauksen aikana molemmat munasarjat poistettaisiin ja todettaisiin ettei kumpikaan toimi. Lääkäri naurahti, että mitään ei tehdä mistä ei etukäteen olla sovittu.
Leikkauksen jälkeen heräämössä sain kuulla uutiset joita olin pelännyt. Varjoainetutkimuksissa oltiin todettu, että munanjohtimet eivät toimi kummassakaan munasarjassa. Vasen munasarja oli poistettu kokonaan, koska se oli täysin ”sökö” ja oikeakaan ei kuulemma toiminut niinkuin pitäisi. Näiden uutisten jälkeen lääkäri kehoitti hakeutumaan lapsettomuushoitoihin nopealla aikataululla jos haluaa saada lapsen. ”Normaalisti kehoitan menemään kahden vuoden kuluttua mutta sinun tilanteessa jo puolen vuoden päästä.”
Mies tuli hakemaan minut itkevänä kotiin, hoitaja huikkasi perääni ”heihei ja parempaa jatkoa!”
Maailma vaikutti yhtäkkiä todella kolkolta, ja jokin minussa oli täysin musertunut. Siitä alkoi elämäni raskain aika. Tunsin yhtäkkiä miten valtavan tärkeä asia oma lapsi minulle onkaan ja kuinka mahdottomalta tuntuisi elää ilman, että se toive koskaan täyttyisi. Tunsin, etten selviäisi siitä ajatuksesta eteenpäin.
Olen aina uskonut mahdottomaan ja niin päätin tehdä nytkin.
Onneksi minulla oli myös tukijoukkoja jotka vahvistivat uskoani.
Muistutin itselleni, etten ennenkään ollut uskonut rajoitteisiin, miksi menisin siihen halpaan nyt.
Päätin jättää lääkärin sanat omaan arvoonsa.
Ostin hologrammi kortin jossa yhdestä kulmasta katsottuna oli raskaana olevan naisen vatsa ja toisesta kulmasta liikutettassa korttia esiin tuli vatsan päällä makaava vauva. Pidin tätä ”manifestaatio korttinani” äitiyteen. Tunsin pyöristyvän vatsan ja mahdollisuuden kasvavaan elämään sisälläni.
Itkin itkujani mutta miehen tuella sain toivonkin säilymään.
Kahden kuukauden päästä leikkauksesta kuukautiset olivat myöhässä ja raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa. Olin kuitenkin aivan varma, että kuuluin siihen 0,01% virhemarginaaliin joka apteekissa ostettavissa testeissä ilmoitetaan ja tulos olisi väärä.
Totta se kuitenkin oli.
Meille tulisi sittenkin vauva. Ihme astui elämään.
Raskauden aikana sain paljon erilaisia spekulaatioita lapsesta.
Ensin hänestä järjestettiin lääkärien kesken ylimääräinen kokous, koska epäiltiin jotain todella harvinaista sairautta. Yön tietenkin googlettelin ja luin, että vain yksi lapsi maailmassa on syntynyt elävänä saatuaan saman diagnoosin. Odotimme aamua ja uutta raporttia tilanteesta. Saimmekin kuulla, että minulla oli ollut kaksosraskaus ja poikkevat näkymät johtuivat siitä, että toinen oli mennyt kesken.
Se oli helpotus mutta samalla myös suru-uutinen.
Raskaus sujui hyvin, vietimme viisi viikkoa Espanjan lämmössä perheen kesken loppuajasta.
Emme olleet kysyneet sukupuolta joten tulokas oli meille täysin arvailujen varassa. Tuttavat ympärillä olivat aivan varmoja, että sieltä tulee poika.
Kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen todettiin, että lapsivettä alkoi tihkua mutta synnytys ei vaan lähtenyt käyntiin itsekseen. Kolmen viikon supistelut eivät auttaneet asiaa, synnytys piti käynnistää.
Käynnistys aloitettiin ballongilla.
Olin etukäteen päättänyt synnyttää ilman lääkkeellistä kivunlievitystä ja valmistautunut synnytykseen vahvistamalla luottamusta itseeni.
Supistusten aiheuttamissa kipuaalloissa tehtiin kuten oli ennalta puhuttu, hengittelin, mies paineli akupisteitä ja hieroi. Käytin kipuihin avuksi myös jumppapalloa ja suihkua. Hoitajat katselivat ihmeissään toisiaan ja sanoivat meille: ”Te otatte aika rauhallisesti nämä synnytyshommat.”
Johonkin asti se sujuikin niin, mutta jonkin aikaa kalvojen puhkaisun jälkeen kivut yltyivät sietämättömiksi. Oli pakko turvautua ilokaasuun vaikka sitäkään en aluksi halunnut käyttää ollenkaan.
Synnytys oli lopulta todella raju. Kipu oli järkyttävämpää mitä mieli meinasi kestää, mutta synnytin poikani luomuna suunnitelmieni mukaan. Kivun aiheuttamasta shokista meni pari päivää toipua.
Olimme perhehuoneessa neljä päivää; minä, mieheni sekä pieni, reilu pari kiloinen poikamme.
Saimme tutustua toisiimme rauhassa.
Äitiyden tunne on pyhä ja syvä.
Sanaton tila, jossa kokemus elämästä laajenee monta henkistä hehtaaria.
Siitä alkoi elämäni paras aikakausi. Oma lapsi toi elämääni niin paljon sellaista onnen tunnetta mitä en osannut kuvitella. Äitiys toi mukanaan luonnollisuuden ja helppouden mitä olin jo todella pitkään elämässäni kaivannutkin.
Minulle äitiys on ollut elämäni paras asia. Löysin itseni, oman voimani ja mikä kaikista parasta saan virrattaa rakkauttani vapaasti. Tälläistä kokemusta olin kaivannut koko elämäni, – vaikka en sitä edes tiennyt.
Äiti-identiteetin omaksuminen on kuitenkin ollut oma prosessinsa. Uusperheessä minua oltiin jo kutsuttu mamaksi ja äidiksi ennen oman biologisen lapseni syntymää.
On aivan oma prosessinsa kasvaa rakastamaan lapsia jotka eivät ole biologisia. Lapsia jotka ovat arvostelleet, huutaneet vihaavansa, ihmetelleet ja oudoksuneet aluksi ja sitten oppineet luottamaan ja rakastamaan. Olin käynyt prosessin äitipuoleksi kasvamisessa, ennen omaa lastani. Yhtäkkiä minä olinkin äiti ja äitipuoli.
Vaikka olen nyt yhden lapsen biologinen äiti, minulla on kuitenkin kolme lasta. Äitiyttä on monenlaista mutta kaikkea äitiyttä yhdistää rakkaus. Rakkaus olla lapselle turvallinen ja hyvä tuki elämän polun varrella.
Lapset elämässäni ovat suurin rikkaus ja lahja. Olen heistä niin kiitollinen, että kyyneleet nousevat silmiini. Vanhemmuus nostaa esiin meistä kaikista valot nja varjomme, tottakai, mutta kokemusteni takia muistan joka hetki, että he eivät todellakaan ole itsestäänselvyyksiä, niinkuin ei mikään elämässämme. Lapset ovat suuri siunaus.
Aivan ihania kirjoituksia! Itse myös oppinut vaikean lapsuuden kautta arvostamaan elämää ainutlaatuisella tavalla ❤ Lapset, perhe, luonto, rakkaus, ihmisten auttaminen. Kaikki nuo ovat niin sydämesäni! Ihanaa löytää niin samankaltaisia ihmisiä ❤ Tekstisi lohduttaa ja rohkaisee varmasti niin monia!!!!
Voi kiitos sinulle Johanna 💖 Ihanaa että löysit tiesi blogiini. ☺