Olen herännyt tavallisesti aamulla ja tehnyt aamupalan. En pysty asettumaan pitkäksi aikaa aloilleni, koska olo on levoton. Teen hermostoharjoitukset, jotka yleensä auttavat rauhoittumaan. Hetkeksi pystyn keskittyä hengittämiseen ja olemiseen. Taisi kuitenkin käydä niin, että nuo harjoitukset vain saivat jotain nousemaan esiin. Tunnen painetta tehdä asioita, saada aikaiseksi jotain hyödyllistä ja viedä asioita eteenpäin. Huomaan, että huolet ja kaaos on ottanut minut valtaansa. Minun on huolehdittava itsestäni, koska sitä ei kukaan muukaan tee, näin sanoo jokin osa minussa ja laittaa miettimään kovemmin, miten selvitän omat asiani. Ahdistus alkaa tuntumaan kehossa paineen tuntuna. On aika lähteä rauhoittumaan kävelylle ja saada tilaa vähän ajatuksiin. Kävelyllä olen tehokas ja puhelin kädessä jo hoitamassa asioita ja näin saan vähän hallinnan tunnetta. ”Huh, maailma ei hajoakaan palasiin olen ohjaksissa.” Hetken on ihan hyvä, kunnes seuraava huolenaihe saavuttaa tietoisuuteni. Tulen lenkiltä takaisin kotiin ja ahdistus sen kun vain pysyy. Istun sohvalla ja pystyn vähän jäsentelemään mistä tässä on kyse. Taisin aika kovalla paineella vaatia itseäni tekemään ja huolet tuntuvat aivan liian isoilta tällä hetkellä. Huomaan, että olen jotenkin oudossa tilassa, jota en osaa sanoin kuvailla. Hetkeksi pelästyn olotilaa ja en tiedä mistä siinä on kyse. Pelottaa, että olen itse tuen tarpeessa ja kohta asiakas on tulossa. Minua hävettää ja saan järkeni avulla itseni luottamaan, että kaikki menee hyvin ja pystyn hoitamaan sen mitä tarvitsee. Ahdistukseni hellittää ja olen rauhallinen. Asiakkaan kanssa menee hyvin ja olen läsnä. Ahdistus ei myöskään palannut tapaamisen jälkeen. Toisen ihmisen kanssa oleminen rauhoitti minua.

Itsetutkiskelulla parannan ja korjaan itseni

Muistan, kun löysin polun, joka tuntui olevan kuin tehty minulle. Se oli hetki jolloin tutustuin tantraan ja aloin tekemään harjoituksia toisten ihmisten kanssa. Enää en tehnyt tutkiskelua yksin. Täysin tuntemattoman kanssa harjoitusten tekeminen voi olla rikastuttavaa, mutta sitä ennen tarvitsee kokemuksen turvasta. Minulla on ollut aikamoinen tutkimusmatka ja kuitenkaan tuon yksittäisen ihmisen kanssa ei synny kiintymystä. Nekään eivät vielä korjaa kiintymyssuhdetta. Olen voinut harjoitella luottamusta muihin ihmisiin ja harjoitella hieman näkyväksi tulemista toiselle, mikä siinä hetkessä tuntuu itse sopivan turvalliselta.  

Itsetutkiskelu ei siis johda siihen, että kiintymyssuhteeni korjaantuisi. Olen näin uskonut, mutta olin väärässä. Onhan sitä hoidettava ensin itsensä kuntoon, jotta voi olla suhteessa toisen kanssa. En ole oikein ollut varma mikä riittää, niin on paljon tullut tehtyä ja etsittyä. Olen jäsentymättömään minuuteen yrittänyt saada tukea erilaisista kursseista ja haalinut tietoa. Olen oppinut kyllä uusia taitoja ja oppinut tarkastelemaan kokemustani eri tavalla, sekä harjoitellut mentalisaatiota. Kuitenkaan se ei ole vieläkään saanut sisintäni rauhoittumaan, kokoajan on ollut jatkuvasti hoivan tarvetta. 

Kasvan pienen kautta isoksi

Hajoaminen ja avuttomaksi suostuminen ovat varmasti vaikeimpia asioita, joihin minua on kutsuttu. Minun on luotettava, että tämä prosessi menee oikeaan suuntaan, vaikka menetän välillä toimintakykyni. Terapeuttini saa minussa nousemaan ne pimeimpäänkin nurkkaan jääneet puolet näkyviin. Hän näkee ja tekee niille turvallisen hyväksyvän tilan, vaikka täysin en uskokaan, että ne voivat olla hyväksyttäviä. Selviytymismallini alkavat tulla näkyviksi ja toimimattomiksi. Enää ei hengittely, jooga, hermostoharjoitukset ja rauhoittava puhe saa minua tuntemaan kaaoksessa turvaa. Mikään näistä opituista tavoista ei siis välttämättä toimi, jotta ahdistus tai hermosto rauhoittuisi. Voin kertoa, että nämä hetket eivät ole helppoja, kun olen tottunut itsekseni pärjäämään, selviytymään ja pysymään koossa, oli tilanne mikä tahansa. Aina vahva ja toiminta kykyinen siitä huolimatta, että itsessäni tapahtuu jotain. Ihmettelen tätä prosessia ja miten en voi hallita sitä. Minun on vain hyväksyttävä se mitä nousee pintaan. Uskottava siihen, että tämä on vaihe, joka kääntyy kasvuksi pienestä isoksi.  

Pienenä oleminen ja sen näyttäminen toisen edessä, tuntuu vaikealta. Uhriutumiseen minulla ja varmasti muillakin liittyy kieltämistä. En halua olla uhri. Tutkailin tätä mistä moinen kieltäminen ja vaikeus olla sen kanssa tulee. Olen niin paljon nähnyt, miten uhriutuvia ihmisiä kohdellaan ja miten heistä puhutaan. Ei saa olla uhri, pitää kasaa vastuulliseksi aikuiseksi. Se olisi hävettävää olla uhri ja avuton. Olen kuitenkin oivaltanut, että matka aikuiseksi käy tuon pienen ja avuttoman kautta. Pieni avuton opettelee ja miten hän voisi osata, kun ei kukaan ole opettanut. Ratkaisu keskeisyys on oikeastaan vahvistanut vain pärjäävää osaa minussa. Osaan ratkoa kaikki vaikeat asiat ihan itse, koska kaikki vastauksethan löytyy minusta itsestä. Itse sitä ja itse tätä. Itsehän olen vastuussa kaikesta siitä mitä elämässäni on. Milloin se on tilattu jo ennen kuin tänne edes synnyin yms. Uskallan väittää, että kiintymyssuhdetta ei ratkaista itse. Tuollaiset suuremmat näkemykset voivat joissakin kohti olla ihan ok, mutta jos on tottunut vain pärjäämään, niin se saa vain kääntymään sisäänpäin, vaikka korjaavat kokemukset tapahtuvat yhteydessä toiseen. Olen myös aina hakenut vikaa ja syytä itsestäni, myös nuo lauseet ovat saaneet minua tutkimaan mikä minussa meni vikaan. Totuushan on molemmin puolinen ja selviää vain tutkimalla molempien ihmisten kokemusta.  

Kaiken pohjalla on turvattomuus

 Minulla on vaikea suhde molempiin vanhempiini ja sitä luottamusta sekä turvaa ei rakenneta ihan muutamalla yhteisellä hengityksellä ja katseella. Aikuisena voin järjellisesti ymmärtää ja havaita onko turvallista, mutta näkymättömissä olevat osat ja tunteet eivät luota. Ryhmä prosesseissa minulla on ollut vaikeaa, koska en ole uskaltanut kiintyä keneenkään. Olen ajatellut, ettei kukaan kuitenkaan jää pitämään yhteyttä ja hylkäävät kuitenkin. Ihmettelinkin välillä, miten helpolta tuntui lähteä kotiin yhteisestä viikonlopusta. Olen huomannut, että luottaminen vie oman aikansa ja kiintymyssuhteen rakentuminen tarvitsee paljon kokemuksia. Aikuisena tuohon menee pitkä aika, että sellainen suhde syntyy. Miksi en sitten ottanut riskiä kiintyä? Pelko hylkäämisestä ja yksin jäämisen häpeä ovat tunteita tuon takana.  

Turvassa saan kasvaa rauhassa

Toinen ihminen on tällä hetkellä se, joka rauhoittaa. Turvallinen yhteys, jossa saan olla juuri sitä mitä olen. Huomaan kun olen saanut olla pieni suhteessa, jossa minun pienuuteni tulee myötätuntoisesti kohdatuksi, on tuonut levollisuutta kaaokseen. Rakentumaton minuus alkaa saada peilausta ja rauha asettuu minuun. Kunnes tulee kaaoksen hetki ja turbulenssia, jotta esiin tulee uutta mikä ei ole päässyt pintaan. Niin moni tunne ja tila kaipaa pääsyä turvalliseen paikkaan. Tätä on matkani nyt ja olen kiitollinen siitä, vaikka ei se helppoa ole. Kiitos että luit kirjoitukseni ja mielelläni kuulen millaisia ajatuksia se herätti sinussa tai haluatko jakaa jonkin oman matkasi kokemuksen. Edellisen kirjoituksen palautteet inspiroivat minua kirjoittamaan lisää, niin tälläkin kertaa otan sitä vastaan.

Runo: Pieni joka suojautui

Luottamus ja rakkaus elämästäni katosivat. 

Päätin etten enää tätä kipua uskalla tuntea. 

Tilalle tulivat suru, pelko, ahdistus ja häpeä. 

Vihakin piti rakkauden kanssa pois sulkea. 

Kiltiksi aloin ja itseni unohdin. 

Ei ollut rajoja, kosketusta, katsetta ja kauniita sanoja. 

Silloin jäin yksin, vaikka muuta kaipasin ja toivoinkin. 

Unissani vain painajaisia, joissa hukun, huudan ja pakenen. 

Kukaan ei pelasta, ei suojele tai kuuntele. 

Turvattomuudessa vailla rauhaa ja suojaa. 

Itsekseni keskustelen ja mahdollisista vaaroista itseäni varoittelen. 

Tunteitani suojelen ja erilaisin jutuin itseäni lohduttelen. 

Ostoksilla, herkuilla tai kivoilla juomilla tavoittelen onnea. 

Tyhjäksi kuitenkin olo lopulta jää. 

On ikävä jotain syvempää.

Oispa joku, joka tietää miltä tuntuu tää,

jotta elämä ois kevyempää.