Hiljaisella pehmeällä äänellä se kuiskaa korvaani:
Auta minua.
Auta minua.
En tiedä, miten tulla ulos täältä.
En tiedä.

Kutsun sen esiin.
Tämän äänen kantajan.

Se on vain pieni.
Hyvin pieni.

Se on sotkeutunut.

Sotkeutunut erilaisiin verkkoihin.

Niin pahoin, ettei sen muotoa oikein edes erota.
Niin täynnä erilaisia verkkoja on sen olemus.

Se on väsynyt.
Tämä pieni otus.
Väsynyt.

Ei jaksa kantaa itseään.
Ei näitä verkkoja ympärillään.

On yrittänyt kaikkensa.

Saada itsensä ulos sieltä.

Verkkojen alta.

On yrittänyt kaikkensa.

On kokenut paljon.

Tämä pieni verkko-otus.
Kokenut paljon.

Luullut hukkuvansa.
Moneen kertaan,
luullut hukkuvansa.

Yksin itkenyt.
Pelännyt.
Tuntematonta pelännyt.

Kadottanut itsensä.
Ties minne.
Kadottanut itsensä.

Pimeään.

Luullut,
paljon itsestään luullut.
Valheiden ääniä uskonut.

Käynyt vaikka ja missä.
Sisäisissä syövereissä.
Siellä,
missä on..

Mmm..

Jotain kovin syvää..
Kovin, kovin syvää..

Pieni otus tämä näin.

Mmm.

Auta minua.
Se kuiskaa.

Haluan ulos täältä.

Se on lapsi.
Totean.

Se on lapsi.
Lapsi vain.

Eikä se pääse ulos omin avuin.
Ei pääse.
Ei.

Joten menen sen luokse.

Nostan verkot pois sen ympäriltä.
Pala palalta.
Nostan ne pois sen edestä.

Hellästi.
Rauhallisesti.

Kerros kerrokselta.

Lapsi on suloinen.

Viaton.
Pieni.
Hentoinen.

Silti niin päättäväinen.
Vahva ja voimakas on sen silmien katse.

Se hymyilee.

Kiitos kun autoit minut ulos sieltä.
Kiitos.
Se sanoo.

Minä hymyilen.

Se on lapsi vain,
sanon.

Se on lapsi vain.

Aina ollutkin.

Lapsi vain.

Kaikkien kokemusten, tarinoiden alla,
lapsi vain.

Lapsi.