Eteenpäin meneminen tarkoittaa vanhan taakse jättämistä. Joskus se tarkoittaa sitä ilman mitään varmisteluja tulevasta. Joskus on hyvästeltävä kaikki tuttu jotta jotain täysin uutta voi alkaa. Minulla näitä vaiheita on ollut elämäni aikana useita. Voin sanoa eläneeni monta elämää tässä yhdessä. Olen hyvästellyt itseni monessa tienristeyksessä, jotta voin tavata itseni ilman vanhoja taakkoja, vanhoja laseja jotka vääristävät todellisuuden. Elämäni on juuri sitä mitä minä olen. Jos päätän luopua minua alaspäin vievistä tunteista, ne eivät enää määritä todellisuuttani.

Joskus luulin että minun tarvitsee vapautua traumoistani elääkseni elämää ”joka minulle kuuluu.” Minun pitäisi olla tarpeeksi ehjä jotta voisin tehdä asioita joita sieluni huutaa ja janoaa. Nyt ymmärrän että kaikki se mitä olen kokenut, kaikkein häpellisimmätkin asiat, ovat tehneet minusta minut. Ja ilman noita kokemuksia en olisi tässä hetkessä juuri se joka olen. Klisee, kyllä, mutta kuinka paljon vaatii työtä ja hyväksyntää aidosti kokea näin. Ainakin itseltäni se on vaatinut lukuisia kyyneleitä ja tuskan vuodattamista. Myötätuntoa, pettymyksiä ja toivoa. Aina yhä uudestaan. Ihmisyydessä emme ole koskaan valmiita. Jos emme aloita nyt, emme aloita koskaan. Aloita opettelemaan omaa keskeneräisyyttämme. Vain siinä voimme tulla hyviksi.

Olen tullut siihen pisteeseen jossa uskallan olla  näkyvä. En tiedä olenko siihen tarpeeksi voimakas tai mitään muutakaan, mutta ei minun tarvitsekaan tietää. Olen vain. Elämä saa tuntua. Ilo saa tuntua. Pettymykset saa tuntua. Tunteet saa tuntua. Minä olen. Unelmaelämäni on tässä. Luulin, että tehdäkseni ”unelmieni työtä” minun piti tulla ensin joksikin; päästä traumoistani, eheytyä… mutta ollakseni unelmaduunissa minun pitikin tehdä vain mitä unelmoin ja luopua muusta. Ottaa rohkeus käyttöön ja TEHDÄ. Piti vain astua pelkoineen ja ”tietämisineen” itsensä tieltä ja OTTAA VASTAAN. Elämä = sitä mitä olen nyt eikä ”sit kun.” Kaikki mahdollisuudet on koko ajan läsnä.

Elämässä on vaiheita kun on tarkoitus olla todella hiljaa, aivan paikallaan, tekemättä mitään. Elämä kulkee sykleissä. Voimme oppia kuuntelemaan omia syklejämme ja kunnioittamaan niitä. Minulla on ollut koko kevät tietynlaista vetäytymisen aikaa. Voisi sanoa että tätä vetäytymistä on jatunut jo useampi vuosikin. On tullut eteen asioita, noussut pintaan minussa sellaista jota on pitänyt hengitellä, päästellä ulos, antaa rauha kaikelle nousta. Aina en ole osannut antaa aikaa. Joskus olen halunnut rynniä suinpäin jonkun vaiheen ohi. Onneksi elämä on silloin pysäyttänyt minut. Mitä paremmin kuuntelen ja tottelen omia rytmejäni, sen vähemmän vahinkoa teen itselleni. Sen ”nopeammin” saan sen ”mikä minulle kuuluu.”

​Henkisessä kasvussa puhutaan usein tasoista. Minusta ei ole mitään tasoja. On vain enemmän ja vähemmän irtipäästämistä vanhasta, enemmän tai vähemmän luottamusta näkymättömään ja enemmän tai vähemmän sisäistä rakkautta. Kivut nousee yleensä niistä tyhjistä kohdista jossa emme vielä koe rakkautta. Meidän ei tarvitse tulla miksikään tai parantua, vain päästää rakkaus sisään. Kohdata kipumme. Tyhjä kohtaa hohkaa kipua ja siksi se satuttaa kun rakkaus viimein koskettaa niitäkin kohtia. Anna kivun tuntua, rakkaus sulattaa kivun aikanaan pois.

Viisautta on pysähtyä. Antaa raivon, itkun ja kaiken tulla pakenematta sitä. Mitä enemmän me järjestämme oheistoimintaa. ”Minulle ei sovi paikallaan oleminen.” ”Tarvitsen omaa aikaa.” Sitä pidempään viivytämme välttämätöntä, oman tuskamme kohtaamista. Tekeminen ja meneminen jonnekin on yleensä aina sijaistoimintaa.  Emme koskaan pääse pakoon sitä mikä on meissä. Vain pysähtyminen auttaa.  Mikään muu ei paranna, ei kurssi, harjoitus eikä tekeminen. Vain paikallaan oleminen, itsellesi nähdyksi tuleminen ja lopulta muille nähdyksi tuleminen. Kuinka paljon se vaatiikaan rohkeutta kun kaikki muut ympärillä tuntuvat vähättelevän pysähtymisen tärkeyttä, juoksevat toistensa ohi kilpaa ja pitävät hulluna sitä joka pysähtyy. Suurinta rohkeutta on uskaltaa kohdata itsensä juuri sellaisena kuin olemme. Hiljaa, rauhassa.

Pysähtymisen kautta annamme elämässämme energialle mahdollisuuden muuttua. Kuin vuodenajat luonnossa, vaihtuvat myös aktiivisemmat ja passiivisemmat ajanjaksot elämässämme. Silloin kun tuntee kärsimättömyyttä siihen, että mitään ei tunnu tapahtuvan, pinnan alla saattaakin tapahtua niin paljon sellaista joka mahdollistaa tulevassa  kokea runsautta, rakkautta ja kaikkea aiemmin ulottumattomissasi ollutta hyvää paljon enemmän. Pakenemalla sisäistä tuskaamme emme luo perustaa hyvinvoinnille. Pohja tehdään hitaasti sisältä käsin. Vasta sitten ulkoinen täyttymys on todellista.  Se mitä, miten ja miksi valitsee  tässä hetkessä tietyt asiat rakentaa ”tulevaisuuden.” Tulevaisuus tapahtuu tässä hetkessä.