Vuoropuhelua Äiti Maan kanssa

Kaikkina niinä päivinä, kun en rakastanut itseäni,

kiitän sinua,

että sinä jaksoit.

Siitäkin huolimatta, että viikunapuuni kuoli.

Se ei tuottanut enää hedelmää.

Juureni oli revitty maasta,

tuhottu.

Minä halusin juosta

itseni perässä,

hukkua, luhistua, käpertyä.

Sinä tahdoit minun kukoistavan!

Kuinka koskaan nämä vastavoimat voisivat elää sulassa sovussa?

Kuinka koskaan voisin sallia valon kasvavan minussa?

Minä suorastaan kaihdin valoa.

Piilouduin varjojen suojaan,

niiden turvalliseen kolkkouteen.

Voi kultaseni!

Pimeyttä on eri sävyjä.

Katsot tarkkaan, niin ne ovat kaikki samasta lähteestä.

– Kyse on perspektiivistä –

Mutta minä olin jo matkalla, poissa . . .

Äiti Maa ei ehtinyt jatkaa lausettaan loppuun.

Olin jo kiiruhtanut.

Niinpä se veti kaarnansa kokoon ja hymähti:

”Antaa tytön lentää”.

Se sanoi sen isoäitimäisellä lempeydellä,

siveli karheaa kuortaan

oikaisten itsensä suoraksi

ja kohosi kohti korkeuksia.

Sillä aikaa kaikessa hiljaisuudessa,

rauhassa, pehmeydessä

viikunapuuni

alkoi tuottaa hedelmää.

Tarina tytöstä

Syntyi tyttö.

Tuo ikiaikainen ihme.

Nainen. Feminiini. Tyttölapsi.

Tyttö puski veren, nesteiden peittoamana

Äiti Maan syliin.

Sammalpetiin tyttö aseteltiin,

kukka korvan taakse kätkettiin.

”Hyvää yötä, rakas.”

Haltijat loitsuivat, kiertelivät tytön ympärillä.

Koristivat kodin jäkälillä, marjoilla.

Sisarestaan he pitivät huolta ja niin Äiti Maa sai levätä.

Tyttö kasvoi.

Villin lailla temmelsi.

Oppi elämään luonnonlakien ympäröimänä.

Ystävystyi kauriiden, peurojen, kettujen, ilvesten,

kaikenlaisten luonnon eläimien kanssa.

Ei kaihtanut käärmeitä, koppakuoriaisiakaan.

Pienin kämmenin kantoi niitä Äiti Maalle ihmeteltäväksi.

Solisevissa puroissa juoksenteli,

palmikoille hiuksensa letitti,

metson sulalla kampauksen koristeli.

Piti huolta villikanien pennuista

ja muista Äiti Maan lapsista.

Olivathan he hänen sisaruksiaan,

sielunsiskoja ja -veljiä.

Rinta rinnan hän eli luonnon kanssa

takertumatta sen jatkuvaan muutokseen.

Otti vastaan kaiken:

Kylmyyden, kolkkouden, paahtavuuden,

samettisen pehmeyden, unenomaisen usvan,

painavuuden, raskauden, puskevuuden,

keveyden, raikkauden, kirkkauden.

Tuli kuitenkin päivä,

kun tyttö joutui jättämään tämän paratiisin.

Satumaailman, jossa kaikki olivat yhtä.

Maailman, jossa herkkyys oli vahvuus.

Paikan, jossa elämä oli sitä rikkaampaa,

mitä yksinkertaisempaa se oli.

Paikan, jossa vertailulle ei ollut tilaa.

Paikan, jossa rakkaus ihmisyyttä, luontoa ja universumia kohtaan

oli vilpitöntä, raa’an rehellistä, suoraa ja pyytelemätöntä.

Paikan, jossa tyttö tunsi olevansa turvassa.

Tyttö riuhtaistiin, revittiin todellisuuteen,

jossa elinehtona olivat päinvastaiset arvot,

joihin hän oli sielunsa sulattanut.

Kovuus, kylmyys,

itsekeskeisyys, pärjäävyys.

Armoton kilpailu ja egoistisuus.

Jo ensimmäisinä päivinä tytön olemus muuttui.

Eloisat kasvot jähmettyivät kivikoviksi,

koko keho alkoi taipua kasaan.

Kaikki leikkisyys, lapsekkuus, herkkyys, sulavuus

vaihtuivat teeskenneltyyn hymyyn ja väkinäiseen olemiseen.

Tyttö etsi jatkuvasti sielun yhteyttä

samalla peitoten suruaan.

Hän janosi ja kaipasi kotiin.

Siihen luonnon luomaan perheeseen,

jossa jokaisella on merkitys ja tarkoitus.

Hänelle vakuutettiin, että betoniviidakko,

rutiinit, tarkastukset,

mitkä lie vuositulot ovat avain autuuteen.

Tyttö nyökytteli irvistellen,

vaikka sisimmässään pidätteli itkua.

Vuodet vierivät ja jossain kohtaa

tyttö todella ajattelikin:

Tämä on se, mitä kaipaan.

Tämä on elämää!

Mutta sydämensä ääntä hän ei päässyt karkuun.

Tyttö tiesi: On tultava aika. On noustava tuulen mukaan.

Niinpä hän alkoi pikkuhiljaa päästää elämäänsä

aamuyön tutut rahinat, linnuille puhumisen,

puiden halaamisen, Äiti Maan kiittämisen.

Olihan hän Äiti Maasta juurensa saanut;

ne sykkivät hänessä edelleen.

Tyttö tunnusteli vapautta pienin maistiaisin,

muisti yhteyden ja lumoutui

siitä yhä uudelleen.

Hän muisti, miltä luontoäidin kohdussa oleminen tuntui,

miten se ravitsi ja maadoitti.

Hän kuuli matalan sykkeen,

tunsi lempeän veden liikehdinnän

ja ennen kaikkea rauhan,

joka läpäisi joka solun.

Toisinaan tyttö palasi takaisin rutinoituun kaavake-elämään

vain todistaakseen itselleen,

että se ei ollut häntä varten.

Tyttö ei menettänyt kosketustaan siihen

mistä oli tullut,

ei siihen missä juuri nyt oli

eikä yhteyttä tulevaan.

Satumaailma oli muuttunut jälleen todeksi

tavalla, jota tyttö ei olisi voinut alun perin kuvitellakaan.

Ja miten hyvä hänen nyt oli.

Viljaa

Lapsesi suloinen

Peltojen ohdake

Tanssin kruunu otsalla

punaisessa auringossa

Tee työsi minussa

Kasta varpaani kylmään veteen

Upota raajani sammaleen syliin

Pääni pellon jatkeeksi

Viljaksi

Elämän viljaksi

lopulta muutun.