Olen niin väsynyt maailman menoon,
tähän rauhattomaan eloon.
Haluaisin nähdä toivon kukkivan,
luovan uusia versoja.
Mutta kaikki mitä näen
on vain ääretön pahoinvointi
ja vailla lohtua oleva
toivottomuus.
Ihmiskunta tuntuukin menneen
aivan perusteellisesti sijoiltaan
vihan, pelon ja ahneuden muodostaessa
oman tuhoon tuomitun kolminaisuutensa,
joka satuttaa kaikista eniten niitä
heikoimpia ja hauraimpia meistä.
Jos ja kun maailma ympärillämme
muuttuu aina vain hullummaksi,
onko meidänkin ihmisinä vain
muututtava ja kovetuttava
kestääksemme jotenkin tätä
mielipuolisuutta?
Sokeaa projisointia ja vainoharhaa,
pelon ilmapiiriä ja sodan uhkaa?
Mielipuolisia itsevaltiaita,
jotka ovat valmiita uhraamaan
kaiken yhteisen hyvän oman
ahneutensa alttarille?
Onko se ainoa tapa selvitä,
vai ajaudummeko silloin ennemminkin
vain ojasta allikkoon
menettäen lopulta sen,
joka tekee meistä inhimillisiä
ja siten pelastamisen arvoisia?
Minusta meidän on vaalittava
sitä liekkiä meissä,
joka vielä lepattaa hennosti
kaiken kurjuuden ja kärsimyksenkin alla.
Sitä herkkyyttä ja välittämistä,
joka nousee vastarintaan silloinkin,
kun kaikki tuntuu jo menetetyltä:
Kun pimeys on jo voittanut
ja jäljellä on enää hävitys.
Meidän pitää nimittäin toivoa silloinkin,
kun toivominen tuntuu lähinnä vain
absurdilta haihattelulta
Ilman mitään todellista totuuspohjaa.
Sillä toivo on joskus kaikki,
mitä meillä ihmisinä on
ja mitä meille jää silloin,
kun kaikki muu on mennyt.
0 kommenttia