Menin juomaan aamukahviani ulos. Kevääseen.
Se oli upea valinta.
Linnut lauloivat.
Aurinko paistoi.
Tuuli puhalsi.
Se toi mieleeni Välimeren lämpimän merellisen tuulen.
Tuulen, joka kertoi uudistumisesta.
Muutoksesta.
Toivosta.

Tunsin rauhaa.
Levollisuutta.
Tyytyväisyyttä siitä, että kaikki tuntui olevan juuri niin kuin kuuluukin.

Hengitin syvään.
Aistin.
Luontoa.
Itseäni.
Matkaani.
Elämää.
Olemista.

Kaikki tuntui nyt niin yksinkertaiselta.
Aivan kuin kaikki olisi aina ollutkin yksinkertaista.

Katseeni kääntyi viereiseen metsään.
Aloin nähdä selkeästi, miten upea luonto oli.
Miten majesteettinen, kaunis, ylväs, lempeä ja samaan aikaan niin vahva se oli.
Herkkä myös.
Eikä se esittänyt mitään muuta.
Se oli mitä se oli.
Jokainen sen elävä ja hengittävä kappale olivat mitä ne olivat.
Iloisina siitä, täysin tyytyväisinä siihen, mitä ne ilmensivät.
Kaikki ne olivat niin uniikkeja.
Kauniita.
Ihmeellisiä.

Ja me ihmiset – miten usein kadotimme itsemme tähän kokemukseen.
Kadotimme itsemme vaatimuksiin, teeskentelyyn, maskeihin, rooleihin.
Pelokkuuteen, häpeään.
Arvottomuuteen.

Niin, ettemme olleet kykeneväisiä katsomaan ja näkemään syvemmälle itseemme.
Emme nähneet sitä, miten ihmeellisiä, upeita ja täysin ainutlaatuisia olimme.
Miten meillä jokaisella oli oma ainutlaatuinen äänemme.
Oma ainutlaatuinen minuus ilmennettävänä.
Aivan kuten luonnollakin oli.

Se ihmetytti minua.
Miten olemmekin usein niin pihalla.
Häpeämässä itseämme. Omaa valoamme.
Omaa ainutlaatuista minuuttamme.

Luulemme, että meidän pitäisi olla parempia.
Kelvata toisille.
Esitämme, mukaudumme.
Etsimme hyväksyntää.
Nähdyksi tulemisen kokemusta.
Rakkautta.

Toisista, jotka kantavat näitä samoja illuusioita itsestään.
Riittämättömyyksiä.

Outoa.
Se kaikki tuntui nyt oudolta.
Kuin joltain unenomaiselta peliltä.
Peliltä, missä ei ollut loppua.
Missä uuvutti täysin itsensä.
Arvottomuuksien syövereihin.

Tunsin kutsun nousta ja lähteä kävelemään metsään.
Tuntui hyvältä antaa jalkojen laskeutua maahan.
Kävellä, aistia ja vain hengittää.
Tuntui kuin tämä luonto syleilisi minua.
Ottaisi minut lempeään ihmeelliseen maailmaansa.
Maa, tuuli, puut, kasvit, hyönteiset.
Kaikki se.
Toivotti minut tervetulleeksi.

Menin nojaamaan puuta vasten.
Annoin sen energian tulla kehooni.
Maadoittaa ja avata minua lempeästi.
Kiitin sitä hiljaa.
Että se oli vain siinä.
Kanssani.
Vaatimatta, pyytämättä mitään.
Oli ihana levätä.
Laskeutua.
Annoin sydämestäni tulevan valon yhtyä puun energian kanssa.
Hiljaa, mutta varmasti.
Hiljaa, mutta varmasti..

En tarvinnut toisten hyväksyntää.
En tarvinnut toisilta nähdyksi tulemista.
En tarvinnut toisilta loppuviimein mitään.

Tämä tietoisuus alkoi avautua ja nousta hiljaisen varmuuden lailla sisältäni.

Minähän olin kokonainen.
Loppuviimein. Minähän olin kokonainen.
Minussa asui viisaus.
Valo.
Rakkaus.
Kaikki se mitä tarvitsin.
Mitä epävarmat osat minussa tarvitsivat.
Ne, jotka olivat etsineet hyväksyntää.
Ne, jotka olivat kadottaneet itsensä arvottomuuteen.

Mmm..
Kukaan toinen ei voisi minulle sitä antaa.
Se kaikki oli minussa.
Sielussani.

En ollut aiemmin tiedostanut tätä tällä tavalla.
Toki olin sen kaukaisesti aavistanut todeksi, mutta olin ollut niin syvällä tässä arvottomuuden ja etsimisen pelissä, etten ollut pystynyt tätä aiemmin aistimaan näin syvästi.

Tuntui hyvältä antaa tämän realisaation valua sisäisyyteeni pehmeän kultaisen balsamin lailla.

Hymähdin.
Halusin tulla omaksi itsekseni.
Halusin, että voisin seistä toisten ihmisten edessä piiloutumatta.

Tuntematta jotain outoa paniikinomaista häpeää siitä, että toiset katsoivat.
Näkivät minut.

Halusin pystyä puhumaan totuuteni äänen.
Sanomaan, jos en halunnut jotain.
Ilmaisemaan, jos halusin jotain.

Halusin, ettei minun tarvitsisi enää teeskennellä.
Esittää ystävällisempää ja mukavampaa ja pehmeämpää tilanteissa, joissa mieleni teki oikeasti sanoa, että ei tämä nyt oikein resonoi ja olen eri mieltä kanssasi.

Halusin lakata piiloutumasta.

Halusin löytää itseni. Oman sisäisen ääneni.
Totuuteni.

Halusin sitä enemmän kuin mitään muuta.

En halunnut enää teeskennellä. Piiloutua. Miellyttää.

Pelata mitään outoja pelejä, mitkä tuolla maailmassa olivat niin todellisilta aiemmin tuntunut.
Tärkeiltä.
Ainoilta vaihtoehdoilta suorastaan.

En halunnut enää kadota toisiin.
Mukautua heidän tapaansa nähdä ja kokea maailmaa.

Halusin seistä omilla jaloillani.
Seistä omassa totuudessani.
Välittämättä siitä, mitä toiset tunsivat tai ajattelivat minusta.

Juuri niin kuin tämä luontokin teki.
Juuri niin kuin tämä takanani oleva puukin teki.
Se vain seisoi.
Anteeksipyytelemättä.
Vain oli.
Omassa upeassa energiassaan.

Hengitin syvään.

Lähdin vielä pienelle kävelylle metsään.
Katseeni osui suloisiin pieniin kukkiin.
Menin lähemmäksi.
Aistimaan.

Miten kauniita ne olivat.

Miten herkkiä ne olivat.
Miten iloisia ne olivat.

Valmiina olemaan siinä hetkessä.
Valmiina näyttämään itsensä.
Valmiina rakastamaan.
Valmiina laulamaan sille, joka lähelle tuli ja kuunteli.

Valmiina olemaan.

Vain olemaan.

Ja niin se on,
että se, mikä aiemmin oli epäselvää, tuli varmaksi minulle sillä hetkellä.

Halusin juurtua ja asettua syvästi itseeni.
Omaan ainutlaatuiseen olemukseeni.
Joka oli ihmeellinen.
Majesteettinen.
Herkkä.
Vahva.
Lempeä.
Aistiva.

Kaikkea sitä, mitä tämä luontokin minulle niin ihmeellisellä tavalla peilasi.

Yksinkertaista.

Miten ihmeellisen yksinkertaista.

Hymyilin ja lähdin takaisin sisälle.
Kiitollisena tästä pienestä oppitunnista, jonka olin itselleni tarjonnut.