Mielenterveydestä puhutaan nykyään paljon. Julkisessa keskustelussa puhutaan paljon esimerkiksi uupumuksesta, ahdistuksesta, masennuksesta, tunnesäätelyn vaikeuksista, käytöshäiriöisistä lapsista ja liian kilteistä aikuisista, jotka eivät osaa asettaa rajoja. Nämä kaikki ovat oireita jostain. 

Puhumme harvoin siitä, mistä kaikki nämä kumpuavat. Mitä näiden oireiden taustalla on? Mielenterveyteen vaikuttavia syitä on tietenkin monia. Niihin voi vaikuttaa biologiset ja perinnölliset syyt sekä elämänvarrella kertyneet kokemukset. Esimerkiksi temperamentti, kuormittavat elämäntapahtumat, traumat, neurokirjon piirteet tai yksinäisyys voivat vaikuttaa mielenterveyteen heikentävästi. 

Kuitenkin yksi yhdistävä ja usein huomaamatta jäävä tekijä on turvattomuus. Erityisesti silloin, kun jäämme ilman toisen ihmisen tarjoamaa säätelytukea. Tämä ei tarkoita, että kaikki mielenterveyden haasteet juontuisivat yksittäisestä syystä. Mielestäni puhutaan edelleen liian vähän kuitenkin siitä, että oireiden tai haastavan käytöksen takana on usein turvattomuus ja kanssasäätelyn puute. 

Itsesäätelykykymme ei ole synnynnäinen ominaisuus vaan se on taito, joka opitaan suhteessa toisen ihmisen kanssa. Valitettavan usein emme saa kuitenkaan oppia tätä taitoa lapsuudessamme, vaan sen sijaan opimme selviytymään erilaisten suojamekanismien avulla. Tämä johtaa monenlaiseen oireiluun. 

Varhainen kokemus turvallisesta ihmissuhteesta luo perustan emotionaaliselle hyvinvoinnille ja itsesäätelylle

Turvallinen kiintymyssuhde on sekä tuntemisen, että hyvän tunnesäätelyn ja itsesäätelyn perusta. Tutkimukset osoittavat, että johdonmukainen ja ennakoiva hoiva tukee lapsen kykyä säädellä tunteitaan ja muodostaa turvallinen kiintymyssuhde. Lapsen hermosto tarvitsee aikuisen tukea palautuakseen voimakkaista tunteista. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka säätelee tunnetta ja kehon vireystilaa yhdessä lapsen kanssa. Lapsi tarvitsee sellaisen aikuisen, joka hyväksyy tunteen, pysyy läsnä ja oman kehollisen turvan kautta kuljettaa myös lapsen tunteiden aiheuttamasta stressitilasta levollisuuden tilaan. Aikuinen, joka on läsnä, hyväksyy ja ottaa vastaan lapsen tunnekokemuksen, sekä mallintaa levollisuutta, osoittaa lapselle, että hän on turvassa. Kun lapsi saa riittävästi kanssasäätelyä, hän alkaa sisäistää säätelykeinoja ja vähitellen oppii säätelemään itseään myös ilman ulkopuolista tukea. Kanssasäätely johtaa siihen, että lapselle syntyy hiljalleen omaa kykyä tunnistaa ja säädellä tunteita, kehon vireystilaa, ajatuksia ja käyttäytymistä. Näin lapselle syntyy myös laajempaa itsesäätelykyä. 

Itsesäätelykyvyllä on suuri merkitys taitojen oppimisessa

Itsesäätely syntyy ajan kanssa kanssasäätelyn kautta. Se johtaa laajempaan itsesäätelykykyyn, kuin pelkästään tunteiden säätelyn kykyyn. Se sisältää taitoja, joiden avulla lapsi kykenee toimimaan tasapainoisesti ja joustavasti arjessa, ihmissuhteissa ja haastavissa tilanteissa. Neurotieteellinen tutkimus vahvistaa, että lapsuudessa opittu kyky säädellä tunteita liittyy suoraan aivojen etuotsalohkon kehitykseen ja hermoston tasapainoon. Itsesäätely on myös kykyä säädellä oman kehon ja hermoston tilaa. Sen avulla lapsi oppii säätelemään myös ajatuksiaan. Hän kykenee keskittymään ja suuntaamaan tarkkavuuttaan. Se auttaa lasta käyttäytymään harkitusti ja tarkoituksenmukaisesti, jolloin reaktiivinen käyttäytyminen vähenee. Lisäksi se lisää lapsen kykyä huomioida toisten tunteet ja muokata omaa viestintää eri tilanteissa erilaiseksi. Se auttaa säilyttämään yhteyden muihin myös vaikeissa tilanteissa ja edistää rakentavan vuorovaikutuksen taitoja.

Entä jos emme saa kanssasäätelyä, vaan jäämme tunnetasolla yksin?

Mitä jos lapsi jää yksin vaikeiden tunteiden kanssa? Mitä jos lapsen tunnekuohun aikana vanhempi ärähtää, torjuu tai vähättelee lapsen tunteita? Lapsi oppii tällöin tukahduttamaan tunteensa. Lisäksi hän katkaisee yhteyden tuntevaan kehoonsa ja siirtyy kehollisesta kokemisesta ”pään tasolle”. Hän oppii selviytymään eikä hänelle synny tervettä säätelykykyä. Kanssasäätelyn puuttuminen lapsuudessa voi johtaa erilaisiin selviytymiskeinoihin, tunteiden tukahduttamisen tai niiden välttelyn lisäksi. Tämä voi näkyä ylikiltteytenä, voimakkaana kontrollin tarpeena, täydellisyyden tavoitteluna tai jatkuvana suorittamisena. Jos lapsen aivojen kehitys häiriintyy epätasapainon vuoksi, hänellä saattaa esiintyä impulsiivisuutta, vaikeuksia rauhoittua ja hallita stressiä sekä ongelmia tunteiden säätelyssä. Fyysiset oireet, kuten vatsakivut ja päänsäryt, voivat myös olla seurausta tästä.

Turvattomuudesta jää jälkiä kehoon

Turvattomuuden kokemukset eivät jää vain mieleen. Ne jättävät jälkensä myös kehoon ja sen toimintaan. Vaikka olemme mielen tasolla unohtaneet sen, että tulimme torjutuksi, kehomme kantaa mukanaan yhä näitä tilanteita. Tilanteita, joissa olisimme tarvinneet toisen ihmisen tueksemme, mutta jäimme yksin. 

Turvattomuus ei ole pelkästään tunne, vaan se on kokemus, joka vaikuttaa tapaamme olla yhteydessä toisiin ja itseemme. Jos olemme oppineet mallin siitä, ettei toisiin voi luottaa, kehomme jää varmuuden vuoksi hälytystilaan. Se ei rentoudu, koska ei tiedä, onko nyt varmasti turvallista. Järjen avulla emme voi pakottaa itseämme rauhoittumaan tai komentaa kehoamme levolliseksi. Tämä tapahtuu vain kanssasäätelyn ja kannattelun kautta. Meidän on saatava ensin riittävästi korjaavia kokemuksia. Meidän on tultava kohdatuksi, kannatelluksi ja nähdyksi omana itsenämme. Kutsun tätä parantavaksi kohtaamiseksi. 

Voimme oppia itsesäätelyä vielä aikuisinakin

Vaikka olisimme jääneet ilman kanssasäätelyä lapsuudessamme, se ei tarkoita, että olisimme pysyvästi vailla säätelykykyä. Turvan kokemusta voi vahvistaa vielä aikuisenakin. Tarvitsemme tähän lempeää kannattelua, yhteyttä ja hyväksyntää. Voimme oppia olemaan toisen ihmisen kanssa tavalla, joka tukee hermoston tervettä toimintaa ja rakentaa sisäistä turvaa. 

Keholliset menetelmät ja niihin perustuvat harjoitukset voivat auttaa meitä palaamaan kehoyhteyteen. Kun saamme kokemuksia, joissa emme jää yksin vaikeiden tunteiden kanssa, hermostomme alkaa uskoa, että nyt on toisin. Tämä ei ole järkiperäinen päätös, vaan se on kokemuksellinen prosessi, joka tapahtuu yhdessä toisten kanssa. Parantava kohtaaminen ei kuitenkaan ole vain sitä, että luomme syvällisiä tunnetason yhteyksiä toisiin. Se voi tapahtua myös pienissä hetkissä. Se voi välittyä lämpimässä katsekontaktissa, kuuntelemisessa ilman keskeyttämistä tai aidon kiinnostuksen osoittamisessa toista kohtaan. Näissä hetkissä syntyy nähdyksi tulemisen kokemus ja kokemus siitä, että olen arvokas. Parantava kohtaaminen voi tapahtua missä tahansa: ystävyyssuhteissa, parisuhteessa, työpaikalla tai asiakastyössä. Myötätuntoinen ja aito läsnäolo välittää kehollisesti viestin turvasta. 

Toipuminen voi alkaa parantavien kohtaamisten avulla

Yhteiskunnassamme tulisi asettaa etusijalle emotionaalisen hyvinvoinnin tunnistaminen ja tunnetaitojen opettaminen. Näihin taitoihin panostaminen ansaitsisi enemmän resursseja ja toimintamalleja. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, ettei tunnetaitoja voida tehokkaasti integroida, jos ohjaaja tai opettaja itse toimii turvattomuuden tilasta käsin. Muutokseen ohjaaminen ja uusien taitojen oppiminen edellyttävät turvaa. Se syntyy sisäistä turvaa kokevista ihmisistä. 

Tunnetaitojen integrointi yhteiskunnan tasolla pitäisi aloittaa kartoittamalla ihmisten sisäisen turvan tilaa ja tarjoamalla heille tukea sen vahvistamiseksi. Tämä olisi erityisen tärkeää mielenterveyspalveluissa, joissa sisäisen turvan rakentaminen tulisi nähdä yhtenä hoidon keskeisimmistä tavoitteista. Kun ihminen saa mahdollisuuden kokea parantavaa kohtaamista, hän alkaa luoda ja vahvistaa omaa sisäistä turvaansa. Hän kykenee oppimaan tunnetaitoja ja hänen itsesäätelykykynsä vahvistuu. Tätä myötä, hän voi alkaa rakentaa terveempiä vuorovaikutussuhteita.  

Jos emme halua siirtää omaa sisäistä turvattomuuttamme lapsillemme, on tärkeää tulla tietoiseksi siitä ja sen vaikutuksista. Tämä vaatii rehellistä itsetutkiskelua ja halua kohdata omat tunteemme, käyttäytymismallimme ja haavoittuvuutemme. Meidän on oltava valmiita tarkastelemaan, miten menneet kokemuksemme ja vuorovaikutussuhteemme vaikuttavat tapaamme reagoida sekä lapsiimme että muihin läheisiimme. Tiedostamalla tämän voimme alkaa purkaa automaattisia toimintatapoja ja muuttaa haitallisia mallejamme, jotka kulkeutuvat usein seuraaville sukupolville. Olisiko meidän aika alkaa katkaista tätä turvattomuuteen liittyvää taakkasiirtymän ketjua myös yhteiskunnallisella tasolla? 

Näin voit vahvistaa kanssasäätelyä ja sisäistä turvaa arjessa:

Otan tunne vastaan. Älä pyri ratkaisuun.
Voit sanoittaa lapselle, ystävälle tai puolisolle: “Huomaan, että tämä on sinulle vaikeaa.” Usein pelkkä läsnäolo ja ymmärrys ovat enemmän kuin tuhat neuvoa. 

Kosketus voi rauhoittaa.
Lämmin käsi olkapäällä, halaus tai kevyt kosketus voi laskea hermoston ylivireyttä. Kehollinen turva on monelle säätelytuki jo ennen sanoja. Kaikki eivät pidä kosketuksesta voimakasta tunnetta tuntiessaan, joten kysy aina ensin. 

Pysy vierellä vaikeissakin tunteissa.
Älä kiirehdi ohittamaan toisen tunnetta tai hyssyttele sitä pois. Jos lapsi itkee, voit sanoa: “Saat olla surullinen. Minä olen tässä.”

Mallinna itsesäätelyä arjessa.
Kun tunnet itse ärtymystä, sanoita sitä ääneen: “Huomaan, että olen väsynyt ja siksi vähän kireä. Otan nyt hetken ja hengitän rauhassa.” Tämä on kanssasäätelyä ja opettaa ympärillä oleville säätelytaitoa käytännössä. 

Kysy, mitä toinen kaipaa. Älä tee tulkintoja ja olettamuksia.
“Haluatko, että vain kuuntelen, vai toivotko apua tai neuvoa?” Tämä yksinkertainen kysymys voi avata yhteyden ja vähentää väärinymmärrystä. 

Harjoittele itsemyötätuntoa.
Jos huomaat toimineesi tavalla, jota kadut, puhu itsellesi myötätuntoisesti: “Tein parhaani siinä hetkessä. Opin tästä. Seuraavalla kerralla voin toimia eri tavalla.”

Etsi omat “turva-ihmisesi”.
Ketkä koet sellaisiksi, joiden seurassa kehosi rentoutuu? Varaa aikaa näihin ihmissuhteisiin. Hetket heidän kanssaan voivat olla myös hermostosi huoltamista, joka voi vaikuttaa hyvinvointiisi laajasti. 

Lähteitä: Porges, S. W. (2011). The Polyvagal Theory: Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication, and Self-Regulation. W. W. Norton & Company.

Siegel, D. J. (2012). The Whole-Brain Child: 12 Revolutionary Strategies to Nurture Your Child’s Developing Mind, Bantam