Kannoin Reetan kanssa kirjoituspöydän järven jäälle, koska halusin avaralle.

Missä haluaisit itsesi nähdä, opettaja kysyi ja antoi meille tehtävän.

– Mikä olisi sinulle voimauttavaa? Siitä saatte ottaa valokuvat. 

Kun suljin silmäni, näin kuvan itsestäni avaralla, järven jäällä. Kirjoittamassa. 

Halusin taivaan katon alle, ULOS. 

A v a r a m m a l l e…

Halusin jonnekin, missä mikään ei olisi liian lähellä, eikä olisi mitään, mitä minun pitäisi pitää pystyssä. Olisi oma rauha. Rauha olla, rauha tuntea.

Kaipasin hengittää syvemmin, uutta ilmaa. Tuntea kuinka syvät osat minussa saavat elvytystä. Sitä kirjoittaminen oli minulle aina ollut, jotta opin lukemaan itseäni, ymmärtämään.

Halusin nähdä itseni kirjoittamassa ulkona maailmassa, tuoda itseni pois pöytälaatikoista, joihin olin tottunut kirjoittamaan yksin, itselleni tarkoitusta. Omassa tilassani oli kyllä turva, mutta myös puhumattomista asioista täyteen sullotut laatikot, suljetut ovet, yksinäisyys. 

Halusin avaralle, mutta ehkä sitäkin enemmän koko elämäni olin kaivannut, että tulisin nähdyksi.

Oikeasti kesti kauan tajuta kuinka pelkäsin, että en tulisi nähdyksi, oikeasti, lainkaan, ikinä, siinä syvyydessä, jota olin… olen. Että kukaan ei kuulisi sitä syväsukelluksen jälkeistä hengenvetoa, jonka otin kirjoittaakseni, eikä näkisi kuinka nääntynyt oikeasti olin.. olen?  

Pelkäsin, että nähtäisiin vain sanojen kaunis helmiketju, eikä sitä mistä nuo helmet on sukellettu.

Tuntui, että olinkin oppinut siinä taitavaksi – kattamaan kivun kauniiksi niin, että sitä ei huomattaisi, sillä tehtävänihän oli pitää huolta, että toisilla on hyvä olla. Enhän minäkään alkanut nähdä itseäni oikeasti ennen kuin aloin kirjoittamaan, piirtämään, maalaamaan.

Niin paljon voi alkaa tapahtua, kun vie ihmisen ahtaudesta avaralle ja edes vähän raottaa jotakin sisältään. Tuulettaa. Antaa tuulen puhaltaa. Uskaltaa sanoa ääneen, vaikka vain itselleen. NÄIN MINÄ TUNNEN! Avaa ikkunoita.  TÄTÄ MINÄ TARVITSEN! Löytää tilaa hengittää kaikessa ahdistuksessaan.

Miten ihmeessä ihminen voi olla niin täydeksi ja tyhjäksi pakattu yhtä aikaa? Miten lähellä pelko ja vapaus ovat toisiaan? 

Piilotetussa ahdistuksessani ei ollut koskaan ollut paljoa avaraa. Puhalsin tilaa sinne hengittämällä ketjussa sanoja kaikenlaisille papereille, joista syntyi sisäinen metsä.  Kirjoittaminen ja luova ilmaisu oli jatkuvaa suunnistusta – miten monta rastia ihmisen pitääkään löytää, kunnes tietää, tässä minä olen? Mitä sitten? 

Olisin halunnut viedä itseni myös torille, sellaiselle torille, missä on paljon ihania kojuja, on kesä ja ihmisvilinää. Lapsilla on posket täynnä mansikoita ja ehkä minullakin, mutta en kerro.  Jossakin siellä torin keskellä halusin olla kuvassa kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa, uskaltaen jakaa sen mitä syntyi. Oman ääneni. Kuiskata. Huutaa. Laulaa. Tämä kuva oli mielessäni niin elokuvamainen, että se ei olisi onnistunut – enkä minä olisi uskaltanut, vaikka jokin minussa olisi. 

Haaveilin viedä torille ihmisvilinään metsän, rauhan, hiljaisuuden, leirinuotion, jollaisista minulla on aivan liian vähän muistoja. Yhdessäolon, läsnäolon piireistä. Pysähtyisivätkö ihmiset sitten, keskustelisivatko vieraiden kanssa? Kenen vieressä voisin tuntea, että yksinäisyyteni lopulta hajoaisi, eikä toinen ihminen lähelläni tuntuisi enää olevan niin kaukana. 

Sanotaanhan sitä ehkä kaikilla kielillä, että on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.  Mutta se ei riitä, kirjoittaa itseään ahdistuksesta avarammalle. On myös tehtävä jotakin, itse siirryttävä siinä mikä siirtää sinua. Liikuttaa sinua, sisäisesti. 

Minä puhun runoja, sitä minä olen horisontissani.  Uin eksyneissä sanoissa siellä, otan vastaan. Mutta torilla odotetaan selkokieltä. Se on kuin matkalla minun pitäisi riisua itsestäni puolet, ja saapuessani tuntisin, että se, mitä halusin tuoda, on jotakin liikaa.

Ihmiset näkevät sen mitä odottavat, eivät sitä mitä saavat, vielä vähemmän sitä mikä oikeasti on.

Liian usein kuvittelemme ymmärtävämme, vaikka emme yhtään voi tietää: kuinka kaukaa toinen ihminen on tullut vierellemme. Ja kuinka kauan ihminen odottaa, ennen kuin ymmärtää itse saapua luoksensa, nähdä ja tuntea itse itsensä? 

Olen nyt yli 20 vuotta tehnyt matkaa avaralta jäältä torille, ihmisten pariin.

Mistä sinä olet tullut, en tiedä, mutta niin haluaisin kuulla. 

Voisimmeko istua nuotion ääreen, sallia hiljaisuuden olla läsnä, kunnes tunnistamme toisemme ihmisiksi, nähdä ja jakaa eväitämme matkoiltamme?

Minä aloitan tästä.