Olen lukenut traumoihin liittyen valtavasti. Klassikkoteoksia, kehityksellistä traumaa käsitteleviä teoksia, alkuperäisiä tutkimuksia traumojen synnystä, kuntoutuksesta ja hoidosta. Kaikkein syvimpänä tarpeena ymmärtää maailmaa, muita ja itseäni.

Miksi koen, kuten koen? Miksi tietyt tilanteet triggeröivät? Milloin puhuu trauma, milloin intuitio, milloin järki, milloin pelko? Olen käynyt lukemattomia intensiivisiä traumanpurkukeskusteluja niin ammattilaisten kuin lähipiirini kanssa. Olen syventynyt, syventynyt ja syventynyt. Ongelmat ratkeavat, kun ahmii kaiken tiedon ja on siten siltä suojassa, eikö vain? Taisin jossakin kohtaa oikeasti luulla niin.

Vasta elämän todellisissa taisteluissa huomasin, että sadoilla tunneilla, mitä olin aiheeseen lukiessa ja perehtyessä käyttänyt ei ollut kovinkaan suurta merkitystä. Olin astunut egon harhaan. Kuvitellut, että järki ja tieto ovat tie autuuteen. Vähänpä minä todellisuudessa tiesin.

En sano, että työ olisi mennyt kuitenkaan hukkaan. Päinvastoin. Runsas tiedon määrä aiheesta on antanut sanat vaikeille kokemuksille. Se on rauhoittanut ja maadoittanut, kun tiedän, etten ole ainoa. Kokemani ajatukset, tunteet ja keholliset tuntemukset eivät ole merkki tyhmyydestä, viallisuudesta, heikkoudesta tai hulluudesta. Sanoisin jopa, että ”hullumpaa” tai ”tyhmempää” olisi kiertää ja kaartaa nämä ilmiselvät merkit kuin kohdata ja työstää ne. Kehon ohittaessa järjen, tiedon ja älyn ei minulla ollut paljoakaan tehtävissä. Ainut tehtäväni oli antautua ja kuunnella, mitä keholla on kerrottavanaan. Ilman, että tartun yhteenkään uuteen kirjaan ja tutkimukseen.

Erityisesti tänä syksynä seuraava lause on käynyt todella selväksi: ”Trauma asuu kehossa”. On hassua, miten olen voinut lukea sen kymmeniä ellen satoja kertoja eri teoksista todella ymmärtämättä sen ydintä. Omat sokeat pisteet ovat toisinaan ällistyttäviä ja joskus jopa huvittavia.

Kun katson taaksepäin, voin kuitenkin nähdä punaisen langan kuljeskelevan kauniisti hivenen repaleisen ja moniulotteisen elämäni seassa. En minä olisi voinut tulla ”päästä kehoon” ellen olisi ensiksi tutustunut itseeni. Naiseuteeni. Seksuaalisuuteeni. Rajoihini niin fyysisesti kuin henkisesti. Kehoni mukautuvuuteen ja muuttumiseen eri tilanteissa. Lempeämpään liikkumiseen. Tanssimiseen. Tärisyttämiseen. Joogaan. Kehon eri liikkeille antautumiseen.

Täytyi solmia kehon kanssa ymmärtävä ja tasapuolinen suhde, jossa liikutan sitä riittävästi, mutta en liikaa. Täytyi antaa keholle kokemusta turvasta ja tasapainosta ennen kuin uskalsin antaa sen oikeasti puhua. Ja voi, kuulkaas! Sillä riittää kerrottavaa. Jopa niin paljon, että joudun välillä turvautumaan minulle tutumpaan tapaan, älyllistämiseen. Sitä sitten keikutaan vuoristoradan kyydissä ja haetaan tasapainoa: milloin turvautua järkeen, milloin tunteeseen, milloin intuitioon, milloin kehoon ja milloin on riittävän kypsä yhdistämään tämän kaiken ja saamaan vastauksia sitä kautta.


Matka on alkanut. Tie on pitkä ja koukeroinen, mutta mäkisyydestään huolimatta vallattoman mielenkiintoinen, kaunis, herkkä, oivaltava, nerokin.

Minulta se vei vuosia, että uskaltauduin kehoni äärelle. Miksi niskani jumiutuvat, kun menen tiettyyn paikkaan? Miksi puren hampaita öisin? Miksi käteni tärisevät, jos tietty ihminen laittaa viestiä? Miksi toisinaan olen täysin ylivirittynyt ja valmis taistelemaan ja pakenemaan, kun taas toisessa hetkessä kehoni on turta, väsynyt ja lamaantunut? Missä kaikkialla liikkuu syvä turva ja tunne elämän jatkumisesta, kun keho ilmoittaa kaikilla mahdollisilla tavoilla, että nyt on jokin vinossa?

Meidän keho on valtavan viisas. Olen pelännyt tätä viisauden ruumillistumaa, joka on kotini, synnyinsijani. Olen kohdellut sitä aikoinaan hyvinkin julmasti. Vaan en enää. Kiitän kehoani jokaisesta liikkeestä, jonka se pystyy tuottamaan. Ei ole itsestäänselvyys ylikunnon kokeneelle, että pystyy nykyään urheilemaan, kehittymään siinä ja vielä palautumaan riittävästi.

Tätä ylisukupolvista kuormaa olen purkanut muun muassa kraniosakraaliterapiassa. Myös kundaliinijooga, raivotreeni, tärisyttäminen ja vapaa (tanssi)liike ovat auttaneet.

Keho kertoo, milloin on taas aika kohdata, työstää ja lopulta päästää irti, jotta tilalle voi tulla vapautta, lempeyttä, keveyttä ja iloa. Keho ei noudata kuntoutuspsykoterapian tai minkään muun ennaltamäärätyn terapian lainalaisuuksia siitä, että juuri kaksi kertaa tai kerran viikossa olisi sopiva tahti työstää asioita.

On myös muistettava, että perinteinen traumapsykoterapia ei välttämättä sovellu kaikille eikä siitä ole ketään syyttäminen. Kysymys on menetelmän sijaan kaikkein eniten omasta valmiudesta kohdata sekä terapeutin taidosta luoda turvallinen ilmapiiri ja vastaanottaa toinen juuri sellaisena kuin on. Uskon silti, että kaikkein parhaimman hyödyn saa sekä kehollisen hoitomuodon että traumapsykoterapian yhdistämisestä, mikäli kyseessä on selkeästi traumoihin liittyvä oireilu. Valinta on kaikkien oma ja paranemisen polut ovat aina erilaisia.

Sanoisin, että mitä syvempiä asioita olet kokenut, sitä hellemmin on syytä aloittaa.

Omalla kohdallani kraniosakraaliterapiassa käynnit ovat saattaneet toteutua kahden tai kolmen kuukauden välein eli aina, kun olen aidosti valmis. Mikään prosessi ei etene puskemalla, pakottamalla, työntämällä. Mikään asia ei tule käsiteltäväksi ennen kuin itse on kypsä tai aika on valmis. Keholle antautuminen vaatii luottamusta, mitä harvoin kovia kokeneilla on. Ajan kuluessa, kun alkaa tekemään ystävyyttä kehonsa kanssa, hyötyvät siitä lopulta kaikki muutkin ihmispuolen osat: sydän, mieli, alitajunta, sielu, ego, järki.

Ei ole sattumaa, että olemme kehollisia. Ei ole sattumaa, että kehomme varastoi asioita ja tuo ne meille käsiteltäväksi. Toivon mukaan uskaltaudut tälle haparoivalle, mutta antoisalle keho-mieli-matkalle. Olen siellä kanssasi.

Lempein kehoterveisin Anna

8 Kommentit

  1. Ulla Ronkainen

    Kiitos taas, Anna! Iho muistaa, kirjoitti Tommy Tabermann. Keho muistaa!

    Vastaa
    • Anna Vehkalampi

      ❤️❤️❤️

      Vastaa
  2. Jansku

    Ihana, samaistuttava kirjoitus! 🦋 Ja juuri niin, jokainen antautuu toipumismatkalleen juuri silloin kuin on valmis 💕

    Vastaa
    • Anna Vehkalampi

      Nimenomaan. Rakkaudellista toipumismatkaa sinulle myös. Olen siellä kanssasi🥰❤️

      Vastaa
  3. Ida Mokki

    Kiitos paljon Anna tästä kauniista, lempeästä ja viisaasta kirjoituksesta. Nautin siitä kovasti. 🥰❤️

    Vastaa
    • Anna Vehkalampi

      Kiitos ihana Ida! ❤️

      Vastaa
  4. Eveliina Kämäräinen

    Trauma asuu kehossa. Me asumme kehoissamme. Me olevat, tuntevat, ja sitten, mutta vain sitten, ajattelevatkin.
    Minussa syntyi tekstiä lukiessa kaunis kuva ja ajatus myös yhdestä kehosta, jonka osia me kaikki olemme. Kuin soluja yhdessä suuressa kehossa. Ja myös se, miten Äiti Maa on suuri keho, ja kuinka kehomme, ja siten me olemme osa Suurta Äitiä. Emme erillisiä lainkaan..
    Ihana, kaunis teksti, josta huokuu viisautta ja rauhaa. Kiitos, kun jaat sun matkaa. <3 Olet ilmeikäs ja taitava kirjoittaja.
    much love <3

    Vastaa
    • Anna Vehkalampi

      Ah, mikä kommentti! Liikutti ja lämmitti samaan aikaan. Kiitos Eve rakas❤️

      Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *