Tämä syksy on lähtenyt aika voimakkaasti käyntiin uusien asioiden parissa. Jätin työn, jossa en tunne olevani turvassa ja ympäristö kuormitti minua jatkuvasti uupumiseen asti. Olen aloittanut myös uuden terapeutin kanssa terapian, jossa on keskiössä kehityksellinen trauma ja dissosiaatio. Olen terapian myötä oivaltanut paljon, miten yhteydettömyys omaan kehooni on vaikuttanut siihen, miten uskallan ja pystyn ilmaista itseäni. Tunnistan myös miten jokin tunne noustessaan saattaa katkaista yhteyden, koska hermostoni on oppinut, ettei ole turvallista tuntea.  

Pitkään olen myös kamppaillut tämän kirjoittamisen kanssa ja miettinyt miksi se on vaikeaa minulle. Omista kokemuksista kirjoittaminen, nostaa turvattomuuden pintaan. Huomaan olevani tällä hetkellä innostunut tekemistäni oivalluksista ja haluan jakaa niistä sekä jäsennellä sitä mitä olen oivaltanut. Häpeä tulee kirjoittaessa suojelemaan minua monilla ajatuksilla siitä mitä muut ajattelevat siitä mitä kirjoitan ja miten siihen tullaan reagoimaan. Minulla on myös kouluajoilta kokemuksia, jotka vaikuttavat siihen miten näen itseni kirjoittajana. Nyt kun ymmärrän tämän, on minun helpompi kirjoittaa. 

 Häpeän tunteminen on vaikeaa ja vielä vaikeampaa sen tunnistaminen. Siitä puhuminen ei ole helppoa ja kaikki mitä se suojaa on haasteellista tuoda valoon. Olen paljon kuullut, että siitä puhuminen auttaa, mutta eipä se vielä ole saanut minua avautumaan. Erilaiset uskomukset ja tilat tekevät siitä hyvän piiloutumaan. Häpäisyä, mitätöintiä ja muuta henkisesti väkivaltaista on paljon ympärillä, niin häpeää ja sen vaikutuksia on vaikeaa tunnistaa. Häpeä siis tarvitsee itse tunnistaa, jotta sitä ei siirrä toisille. Se mitä itse häpeän ei ole kenenkään toisen taakka. Olen saanut vanhemmiltani taakkoja, mutta onneksi minulla on motivaatiota, jotta en siirrä taakkoja jonain päivänä omalle lapselleni. Vielä en ole vanhempi, mutta jonain päivänä toivon olevani. En tule olemaan täydellinen, mutta tarpeeksi turvallinen ja läsnä oleva.  

Turvattomuus lapsena on vaikuttanut siihen millaisia oireita häpeä saa minussa aikaan. Häpeä näyttäytyy paljon kriittisenä ajatteluna, jota voi olla vaikea tunnistaa häpeäksi. Miksi se sitten on niin vaikeaa tunnistaa. Ainakin omalla kohdallani se on siksi, että häpeäkin on pitänyt piilottaa.

Miksi en osannut kirjoittaa koulussa? 

 Yleensä kun kirjoitan huomaan uskomuksia, etten osaa kirjoittaa eikä kukaan halua lukea sitä mitä minulla on sanottavaa. Mieleeni tulee aika ylä- asteella kun äidinkielessä piti kirjoittaa tarinoita. Olin pettynyt itseeni, kun en osannut kirjoittaa hyviä tarinoita, vaikka olisin halunnut osata. Sain palautetta, että tarinani olivat vaikea lukuisia. Tämä johtui siitä, että tarinan kerronta oli suorittavaa. Kerroin tarinoissani kohtauksia: sitten tapahtui näin ja sitten tapahtui näin. En osannut kuvailla tunteita ympäristöä ja elävöittää tarinaa. Mistä tällainen sitten johtui? En ollut vääränlainen tai huono. Minulla ei vain ollut yhteyttä omiin aisteihini eli kehooni. Luova ja elävä tarinan kerronta vaatii yhteyttä omiin tunteisiin ja aisteihin. Dissosiaatio vaikutti minuun niin, etten saanut yhdistettyä kokemusta ja sanoja. Kehon ja mielenvälinen yhteys oli katkennut.

Dissosiointi hävettää, kun sitä ei ymmärrä

Dissosiaatio ei ole sellainen asia, jota vain muutetaan tahdon voimalla ja ajattelemalla. Olen etsinyt ja löytänyt vastauksia sekä päässyt noista voimakkaista dissosiaatioista, vähän lievempään dissosiaatioon. Muistan, että nuorempana minulla oli useita kertoja päivässä tai viikossa sitä, että unohdin mihin olin menossa tai mitä olin tekemässä. Autolla ajaessani tajusin, että olin kadottanut jonkin kohdan ihan täysin. Luulin täysin normaaliksi, mutta kyse oli dissosiaatiosta, koska olin hyvin stressaantunut. Tunnistan nyt kun olen hermostollisesti päässyt tasapainoisempaan tilaan, niin dissosiaatio on vähentynyt.  

 Olen harjoitellut paljon keho yhteyden syventämistä ja erilaisten tuntemusten havaitsemista kehossani sekä ajatuksissa. Se mitä dissosiaatio suojelee, on vaikea tuoda näkyväksi ja se tarvitsee turvallisen tilan minussa itsessäni sekä ympärilläni.  Dissosiaatio on aiheuttanut häpeää monissa tilanteissa, kun en ole ymmärtänyt mitä minussa tapahtuu. Kerron seuraavaksi yhden kokemuksen, joka on monesti toistunut.  

Olen 17 vuotta ja olen työharjoittelussa kahvilassa. Pomoni on mies. Miksi sukupuoli liittyy asiaan on se, että pelkäsin auktoriteetti asemassa olevia miehiä. Pomoni on antamassa minulle ohjeita mitä minun tulee tehdä. Minä yritän katsoa kohti pomoani ja kuunnella. Huomaan, että katseeni lasittuu ja jähmetyn. Kuulen mitä hän kertoo, mutta irtaannuin kehostani. Hän huomaa, että en ole paikalla. Häpeä tästä saa minut ajattelemaan, että hän luulee, etten ymmärrä ohjeita ja olen tyhmä. Yritän jotenkin ilmaista, että olen ymmärtänyt ohjeet ja kuullut ne. En osaa selittää sitä mitä minussa tapahtuu, koska en tunnista tunteita, jotka heräävät kohdatessani tämän ihmisen. Psyykeeni valmistautui tuon ihmisen kanssa siihen, että hän tulee satuttamaan minua. Jotta välttäisin kivuliaan kokemuksen dissosiaatio irtaannuttaa minut itsestäni. Tällaisia kokemuksia tapahtui useita eri ihmisten kanssa ja en tiennyt mistä tämä johtuu. En myöskään puhunut siitä kenellekään. 

Miten minusta tuli suorittaja ja hyväksynnän nälkäinen 

Olen oivaltanut miksi vaadin itseltäni paljon ja miksi minun tulee heti osata. Olen kokenut häpeää siitä, etten ole yhtä hyvä kuin muut tai osaa yhtä taitavasti. Olen kompensoinut tuota häpeää haalimalla kehuja, jotka paikkaisivat arvottomuutta minussa. En ole saanut tarpeeksi kannustusta lapsena ja tukea sen tekemiseen mikä minua on kiinnostanut. Minun on pitänyt ottaa liikaa jostain vastuuta tai sitten minut on nähty kykenemättömänä eli en ole ollut tasavertainen vanhempieni kanssa. Tästä tulee kokemukset olen liikaa tai liian vähän jotain.  

On mielenkiintoista, miten herkästi häpeä nousee minussa. Kun joku ihminen on hyvä jossain mitä itse haluaisin myös tehdä, niin alan vertaamaan itseäni toiseen. Aina kun näen ja saan kiinni häpeän, sen vaikutus lakkaa. Riittää monesti, että tunnistan sen ja voin sen jälkeen puhua siitä myös muille. Oivalsin, että minun on tarvinnut olla taitava ja osaava, koska silloin olen saanut huomiota. Huomio on ollut kehuja ja arvostusta siitä mitä olen tehnyt. Jos en ole osaava ja taitava, niin en tule nähdyksi.  

Matka jatkuu 

Matkani jatkuu tutkiskellen ja harjoitellen tunnistamaan häpeää. Hoidan hermostoani ja kuuntelen sen viestejä minulle. Olen tehnyt paljon työtä jo itsekseni ja erilaisissa ryhmä prosesseissa, mutta niissä ei ole vielä hoidettu kiintymyssuhdettani. Olen harjoittelemassa miten voin kiintyä toiseen ihmiseen turvallisesti. Haluan myös jatkaa kirjoittamista matkastani ja mielelläni kuulen mitä tunteita tai ajatuksia kirjoitukseni herätti. Pieni palaute tai kokemuksen jakaminen aina lisää innostusta kirjoittaa lisää.