Alan nyt ymmärtää, miten minä tulen ihmissuhteisiin. Tarkoitan tällä sitä, mikä tunnistamaton rooli ottaa tiedostamatta, alitajuisesti ohjat. Meillä kaikilla on tällaisia rooleja, jotka on sisäistetty – eli ohjelmoitu meihin lapsena. Näin pysymme suhteessa isään ja äitiin edelleen. Emme osaa ratkaista tätä yksin, siihen tarvitaan molempia tiedostavana osapuolena. Tämän takia olen hakeutunut terapiaan, jossa voin tutkia sitä, mikä aiheuttaa sotkuisuuden ja yhteyden katkeamisen toisiin ihmisiin. Kummallakin on siis vastuu omasta tontistaan.

Huomaan, että kun olen tätä kohtaa nyt tutkinut, se alkaa antaa minulle rohkeutta antaa toisen kantaa myös oma vastuunsa. Vapaudun siis syyllisyydestä, joka ei kuulu minulle, ja samalla otan sen verran syyllisyyttä, joka minulle kuuluu. Kasvan kohti tasavertaisuutta, jossa en ole alistuva enkä alistaja. Seison omalla puolellani.

Sain siis vastauksen siihen, miksi minun kanssani voi olla vaikea olla – miksi olen se, joka jätetään ihmissuhteissa, eli uhri.

Kun häpeä ja kieltäminen vaikeuttaa itsensä tunnistamista

Olen peittänyt pelastajani niin, että olen uskonut toimintani olevan vahvuus. Olen aina ollut se, joka kuuntelee. En keskeytä kenenkään puhetta, vaan odotan maltillisesti omaa vuoroani – vaikka minusta alkaisi jo tuntua epämukavalta. Olen tottunut olemaan se, jonka on kuunneltava ja ymmärrettävä. Pelastan toisen olemalla hiljaa, vaikka mieli tekisi sanoa: ”Voitko hetken kuunnella minua?”

Ihmissuhteissa minulle on vaikeaa sanoa, jos jokin asia häiritsee toisessa tai ei tunnu hyvältä. Olen kantanut lapsuudessa vastuun koko suhteesta, koska aikuiset eivät ole sitä kantaneet. Minulta ei ole kysytty, miltä minusta tuntuu, tai jos olen ilmaissut sen, minulle on suututtu tai minua on syyllistetty. Tästä pois kasvaminen ei ole helppoa.

Tänään sain kuitenkin kokemuksen siitä, että voin kasvaa siitä ja oppia. Olen tunnistanut pelastajan roolin itsessäni, mutta se on piiloutunut joihinkin tapoihin toimia niin, että sitä on ollut vaikea tunnistaa. Luulen, että olen myös hävennyt sitä itsessäni ja uskotellut itselleni, että olen jo niin tietoinen siitä, ettei se pääse minua ohjaamaan.

Huomasin hienovaraisen vaikeuden hyväksyä pelastaja osaksi minua. Kun nyt ymmärrän, miten kaukaa se on minussa elänyt ja vaikuttanut, miksi siis enää kieltäisin sen? Ei se ole ainakaan tehnyt muutosta – eli on aika katsoa sitä roolia ja nähdä, mikä sen tarkoitus on. Kaikella on aina tarkoituksensa meissä, vaikka sen kanssa eläminen ei aina ole helppoa.

Tänään ensimmäistä kertaa häpeän verho poistui hetkeksi tämän pelastajan yltä. Häpeän esille pääsy vapautti meidät molemmat traumaattisesta dynamiikasta. Meidän välillämme oli tasavertaisuus, ja kumpikin kantoi oman osuutensa suhteeseen.

Tämä tarkoitti myös sitä, että minua ei voi pelastaa – eli en ole uhri. Minussa elää myös uhri, joka odottaa terapeutin ratkaisevan minussa olevan ongelman. Tämä on näyttäytynyt niin, etten ole tiennyt, miten elämää eletään, vaan aina joku muu tietää paremmin. Olen ihmissuhteissa usein se osapuoli, joka häpeää itseään ja antaa toisen olla oikeassa.

Toistan suhdettani vanhempaani niin, etten riitä toiselle. Minussa on aina jokin vika tai kelpaamattomuus. Minulla ei ole totuutta, joka tulisi kuulla. Enkä näe myöskään toista, kun olen tällaisissa alitajuisissa dynamiikoissa.

Mielenkiinnolla kohti seuraavaa osaa

Onkohan seuraavaksi alistavan osan vuoro tulla näyttämölle tutkittavaksi? Tiedän senkin puolen minussa – sen, jolla on tarve olla oikeassa. Kuitenkin se on myös osa, joka auttaa kääntymään omalle puolelleen myös. Hienovarainen tarkastelu ja ymmärrys auttavat luomaan terveen suhteen jokaiseen osaan ja näytelmä voi loppua. Näistä rooleista kirjoittaminen on minulle tärkeää, koska haluan pystyä puhumaan ja nostamaan ne esille ihmissuhteissa, jotta ne voivat tulla näkyviksi. Näkyvyys tekee niistä voimattomia ja tuo tilaa uudelle.