Anteeksi että olen olemassa. 
En välttämättä aina haluaisi olla 
tai edes jaksaisi olla.
Jostain syystä minun kuitenkin 
pitää olla ja jatkaa ihmisten, 
yhteiskunnan ja ilmapiirinkin 
taakoittamista. 

Minun täytyy tulla yhä uudelleen 
hylätyksi ja kohdelluksi pahana.
Minut täytyy häpäistä koska olen 
kehdannut romahtaa järjestelmässä,
joka ei voimien loppumista tai 
romahtamista millään sallisi 
etenkään yhtäjaksoisena, 
pysyvänä olotilana.

Miten siten voisin itsekään 
hyväksyä tai sietää itseäni,
omaa kyvyttömyyttäni ja jatkuvia 
romahduksiani?
Minun on joka tapauksessa
pystyttävä jotenkin jatkamaan
elämistäni ja olemistani 
itsenäni ja itsessäni 
juuri sellaisena kuin 
kunakin hetkenä olen:

Kauhistuttavan heikkona ja
keskeneräisenäkin ihmisenä,
joka hukkuu paljon useammin 
kuin todella pysyy pinnalla.
Joka taakoittaa enemmän 
kuin antaa ja vie usein 
tuhkatkin pesästä.

Tämä on se mieli ja elämä,
joka minulle annettiin 
ja se on minulla lainassa 
vain hetken aikaa. 
Silti en nyt tai oikeastaan ikinä 
jaksa juuri muuta kuin lyyhistyä 
elämän painon alle 
ja tehdä itselleni lepopaikan 
sen raunioihin.

En enää jaksa enkä siedä
niitä ihmisiä ja instituutioita,
jotka eivät ajattele parastani
ja jotka ovat vallan ja 
korruptionkin sokaisemia.
Minun elämäni tai kestokykyni 
kun ei vedä vertoja tämän maailman 
ahneudelle,
pahuudelle ja 
suvaitsemattomuudelle.

Tämä maailma ei siten voi 
sitoa haavojani vaan ainoastaan 
kerryttää niitä.
Jokaisella meistä on omat 
haavamme ja kipumme,
joista syvästi kärsimme ja joita 
kannamme mukanamme
vaihtelevalla kyvykkyydellä.
Luulin jaksavani kantaa omiani 
paljon paremmin ja pidempään,
kuin mitä lopulta jaksoin.

Romahtaminen onkin yksi tapa
selvitä maailmassa,
jonka taakat ja pahuudet ovat 
mielelle ja kehollekin liian raskaita 
kannettavaksi.
Tätä romahdusta seuraa usein
kipeä tajuamus siitä,
että romahtanut ihminen on
monien mielestä pelkkä virhe: 
jonkinlainen vika ja häiriö 
järjestelmässä,
joka palvoo tehokkuutta,
valtaa ja rahaa.

Pahimmassa tapauksessa sitä alkaa 
hiljalleen hahmottaa itsekin itsensä 
vain pelkkänä menoeränä: 
erehdyksenä,
jonka ei olisi pitänyt ikinä 
edes syntyä.
Sitä alkaa haluta ihmisenä kadota 
ja myös vajota maan alle häpeästä;
varmistella ja pyydellä anteeksi
loputtomasti:

"Anteeksi, että olen tänään 
ja ehkä vielä huomennakin.
Anteeksi, etten kykene tai pysty 
tänäänkään.
Anteeksi, etten ole itsenäinen
ja pärjäävä aikuinen,
joka kyllä selviää kaikesta 
oman onnensa nojassa.
Anteeksi, että olen se ihminen,
joka jatkuvasti kompuroi 
ja kompastelee eikä jaksa
kaaduttuaankaan paljoa muuta, 
kuin jäädä tuleen makaamaan.
Anteeksi, että omat voimani 
loppuivat käytännön tasolla 
jo kauan aikaa sitten." 

Vaikka jatkuvasti ihmisenä pahoittelen 
ja pyydän anteeksi omaa olemistani,
yritän samaaan aikaan myös selviytyä 
ja elää niin paljon kuin vain ikinä 
pystyn ja kykenen.
Yritän nousta aamulla sängystä,
harjata hampaani 
ja syödä aamupalan siitä huolimatta, 
etten sinä päivänä jaksaisi olla minä.

Tiedän, että se ei ole maailman
tai edes oman itseni mielestä 
läheskään tarpeeksi tai riittävää.
Se on kuitenkin sitä elämää,
johon nyt jotenkin kykenen.
Ehkä joskus on toisin
tai sitten ei.

Joka tapauksessa toivon,
että jonakin päivänä minun ei 
tarvitsisi kokea yhtä suurta tarvetta 
pyytää anteeksi olemassaoloani 
kuin mitä koen tänä päivänä.

Jaan tähän runoni lopuksi uusimman akustisen coverini Britney Spearsin kappaleesta ”Everytime”, joka on mielestäni lauluna paitsi anteeksipyyntö, myös koskettava oman pienuuden ja tarvitsevuuden tunnustus: