Miksi minun olemiseni ja olemassaoloni 
on niin pientä ja haurasta? 
Miksi katoan niin helposti 
itseltäni ja muilta? 
Miksi minä värähdän pienimmästäkin 
tuulenväreestä, 
kun monet muut selviävät värähtämättä 
hirmumyrskystä? 

Olen aina kokenut oman herkkyyteni ja haavoittuvuuteni elämässä jonkinlaisena heikkoutena, joka pitäisi pystyä kitkemään itsestä pois tai ainakin peittämään näkyvistä. Omat tunteeni, ajatukseni ja tapani olla ovat tuntuneet kaiken kaikkiaan aina liikaa tilaa vieviltä ja myös raaoilta ja raadollisilta. Oma koettu sisäinen velvollisuuteni on siten ollut suojata paitsi itseäni myös muita omalta herkkyydeltäni ja tunteiltani; ovathan ne olleet aina tavalla tai toisella liiallisia ja ylittäneet kaiken tolkun ja kohtuudenkin rajat. 

Sana ”yliherkkä” kuvaa mielestäni tämänkaltaista herkkyyttä hyvin: jokin on mennyt yli siitä, mikä on ollut odotettua, toivottua tai edes kovin kestettyä. Perustava omaa itseäni ja elämääni koskeva mantra onkin ollut lapsesta asti: ”Kukaan ei kestä minun tunteitani”. Minä en kestä, eivätkä muut kestä. Maailma tai tämä todellisuus ei kestä. Mikään eikä kukaan vain yksinkertaisesti kestä. 

Tämän vuoksi minun on pitänyt aktiivisesti suojella kaikkea ja kaikkia omalta herkkyydeltäni ja kestämättömiksi kokemiltani tunteilta. Olenkin yrittänyt elämässäni kaikin tavoin enemmän tai vähemmän tietoisesti estää koko maailmankaikkeutta särkymästä ja hajoamasta palasiksi samaan tapaan kuin minäkin säryn ja hajoan pienestäkin kosketuksesta ja ärsykkeestä.

Olen kuitenkin alkanut aikuisuudessa ymmärtää, että tunteminen ja herkkyys voivat olla paitsi uhka, myös mahdollisuus. Tuntemisessa ja herkkyydessä piilee kivun ohella myös hyvin suuri potentiaali ja ne voivat siten olla kirouksen ohella myöskin suuri lahja ja siunaus. Se, kumpia nämä usein jo synnynnäiset ja peritytkin ominaisuudet tulevat lopulta olemaan, riippuu pitkälti siitä, miten ympäristömme ja etenkin meille läheisimmät ihmiset siinä meitä kohtaavat ja kohtelevat. 

Jos saamme näiden ominaisuuksien tiimoilta osaksemme jo varhaislapsuudesta lähtien tarvittavaa hyväksyntää, rohkaisua ja tunnesäätelyapua, rikas tunne-elämä ja herkkyys voivat kääntyä suureksi voimavaraksi ja lähteeksi, josta voimme ammentaa monenlaista kaunista ja hyvää. Rikas tunne-elämä ja herkkyys mahdollistavat esimerkiksi luovuuden ja luomisen monenlaiset muodot. Voimme kokea myös niiden kautta tavallista syvempää yhteyttä toisiin eläviin olentoihin sekä meitä ympäröivään maailmaan.

Tällaisen sisäisen potentiaalin kehittyminen ja käyttöönotto vaatii kuitenkin kasvualustan, joka on tarpeeksi hyväksyvä, turvallinen ja sisäistä kasvua tukeva. Suomalainen kulttuuri ja sen yleiset kasvatuskäytännöt eivät kuitenkaan etenkään menneinä aikoina ole huomioineet usein lainkaan tarpeeksi tämänkaltaisia kasvutarpeita. 

Tunteisiin ja herkkyyteen onkin suomalaisessa kulttuurissa suhtauduttu etenkin menneisyydessä hyvinkin kielteisesti. Ne on haluttu ennemminkin kitkeä tai ”karaista” ihmisestä pois sen sijaan, että niiden kasvua ja kehitystä olisi tuettu ja vaalittu. Tämä on sinänsä ymmärrettävää ottaen huomioon karun historiamme sotineen sekä niiden pohjalta kehittyneet erilaiset ylisukupolviset selviytymismoodit.

Herkkä lapsi ja aikuinenkin joka tapauksessa aistii ja vaistoaa herkästi myöskin sen, milloin hänen herkkyytensä ja tunteensa eivät ole tervetulleita tai edes kovin siedettyjä. Tämän seurauksena hän oppii usein ajan myötä mukautumaan ja mukauttamaan käytöstään tavoilla, jotka voivat kaventaa ja tukahduttaa merkittävästikin omaa olemassaolemisen kokemusta. Hyväksytyksi tuleminen ja joukkoon kuulumisen tarve ovat nimittäin selviytymisen ja ihmislajin evoluution kannalta lopulta paljon tärkeämpiä ja olennaisempia kuin tarve saada olla oma autenttinen itsensä.

Näin herkkä ja syvästi tunteva ihmisyksilö voi päätyä kadottamaan oman todellisen itsensä perusteellisesti. Hän voi myös tuntea syvää huonommuutta ja viallisuutta suhteessaan toisiin ihmisiin. Näin koen myös itselleni omassa elämässäni käyneen. Lisäksi jos tällainen ihminen joutuu turvautumaan jossain vaiheessa elämäänsä psykiatriseen apuun, kokemus itsen kadottamisesta ja vääränlaisuudesta voi kokemukseni mukaan valitettavasti vahvistua entisestään. 

Kokemuksia tunteiden ilmaisusta psykiatrisessa hoidossa

Tunteminen ja tunteiden avoin ilmaisu eivät ole kokemukseni mukaan sopineet hoitoraameihini oikein ikinä käytännön tasolla. Olenkin kokenut psykiatrisen hoitoni osalta herkkyyteni ja kokemieni vaikeiden tunteiden olevan aina tavalla tai toisella liikaa ja liiallisia. Tunteiden turvalliseen kokemiseen ja läpikäymiseen ei ole tuntunut koskaan löytyvän tarvittavaa paikkaa tai tilaa.

Sitä ei ole löytynyt edes tai oikeastaan varsinkaan psykiatrisesta osastohoidosta. Vaikeita tunteita ja olotiloja pitääkin oman hyvin pitkän ja lannistavankin osastohoitokokemukseni mukaan juosta käytännössä pakoon vielä kahta kovempaa. Tähän pakenemiseen tarjotaan liian runsaan psyykenlääkityksen ohella mitä mielikuvituksellisempia apu- ja pakokeinoja. 

On TiPP-taidot, kuten jääkylmä suihku, portaissa juokseminen tai tulisen chilikarkin imeskely: mikä tahansa tarpeeksi shokeerava ärsyke, joka pakottaa mielen ja kehon kiinnittämään huomiota mihin tahansa muuhun, vaikka sitten fyysisiin kipuaistimuksiin, kuin senhetkisiin vaikeisiin tunnetiloihin. Keskustelua ja toisen ihmisen rauhoittavaa läsnäoloa on muun muassa resurssisyistä paljon tätä vähemmän. Usein siihen ei ole lainkaan käytännön mahdollisuuksia. 

Vaikeiden tunteiden kanssa onkin osastohoidossa ollessa pärjättävä kokemukseni mukaan pitkälti yksin. Toinen vaihtoehto on olla pärjäämättä ja lähteä osastolta pois, mikäli osastohoito on luonteeltaan vapaaehtoista. Mieleeni tulee liittyen eräs käytännön kokemus ja esimerkki, joka kuvaa mielestäni hyvin osuvasti sitä vaikeutta ja mahdottomuuttakin, joka vaikeiden tunteiden ilmaisuun osastohoitokontekstissa liittyy:

Eräänä vuosikausia sitten itselleni siinä vaiheessa jo hyvin tutuksi tulleella akuuttipsykiatrisella osastolla viettämänäni unettomana yönä oloni kulminoitui kerran niin hankalaksi ja epätoivoiseksi, etten tuntenut kestäväni enää hetkeäkään. Koin, että minun oli päästävä välittömästi pois osaston tiloista ja aivan koko sairaalarakennuksesta pystyäkseni taas jotenkin hengittämään. 

Koska olin avo-osastolla, pakeninkin lopulta kovan sisäisen kamppailun käytyäni ulos osaston avoimista ovista ja päädyin lopulta istumaan kaikkina vuorokauden aikoina auki olevan päivystyksen eteen sairaalapihan penkille. Istuin siinä, kunnes ymmärsin, että minun oli kuitenkin palattava takaisin osastolle, sillä en kokenut pärjääväni senhetkisen psyykkisen vointini kanssa lopulta missään muuallakaan. 

Osaston kaksi yöhoitajaa huomasivat minut palatessani takaisin osastolle yhä kaikin puolin sekavassa ja epätoivoisessakin mielentilassa. He vaikuttivat vähän hämmentyneiltä ja riisuivat takin päältäni vieden sen kansliaan lukkojen taakse. En tässä vaiheessa pystynyt enää lainkaan hallitsemaan tunneilmaisuani, joten romahdin heidän edessään rajuun itkuun.

Tämän seurauksena pakenin heti ainoaan paikkaan osastolla, jossa tiesin, etten häiritsisi liikaa nukkuvia huonetovereitani tai ketään muutakaan: yöaikaan tyhjillään olevaan pyykinpesuhuoneeseen. Sinne päästyäni rojahdin uupumuksesta lattialle ja itkin äänekkäästi ja aika hallitsemattomastikin. Muistan vieläkin hyvin, kuinka kylmältä pesuhuoneen kaakelilattia tuntui poskeani vasten. 

Yöhoitajat seurasivat pian jäljessäni, tarttuivat minuun yhteisvoimin ja taluttivat minut tuolloin tyhjillään olevaan potilashuoneeseen. Muistan tässä yhteydessä erityisesti toisen mieshoitajan hyvin näkyvästi ja avoimesti ilmaiseman turhautumisen ja selvän ärtymyksen tunnepitoisen käytökseni edessä. Hän nimittäin käytännössä puolihuusi korvaani tyhjässä potilashuoneessa vihaisesti ja myös uhkaavantuntuisesti useampaan kertaan: ”Haluatko sinä oikeasti olla täällä!?” 

Se, etten pystynyt sinä yönä välittömästi rauhoittumaan ja lopettamaan itkemistä tai tunnekuohultani vastaamaan hänelle mitään, teki minusta hänen silmissään selvästi asennevammaisen ja motivaatio-ongelmaisen mielenterveyspotilaan, joka aiheutti hoitajille turhaa vaivaa ja lisätyötä aivan kiusallaan ja vieläpä täysin väärään vuorokaudenaikaan.

Paikalle kutsuttiin lopulta päivystävä psykiatri ja kun hänkään ei saanut minuun tarpeeksi kontaktia, minut talutettiin loppuyöksi viereisen suljetun akuuttiosaston tyhjillään olevaan potilashuoneeseen. Valvoin siellä loppuyön aamuun asti, eikä kukaan käynyt enää sen yön aikana kertaakaan tarkistamassa tilannettani tai vointiani. 

Positiivisia kohtaamisia

Kohtelu ja kohtaaminen tunteiden ilmaisuun liittyvissä asioissa on ollut psykiatrisen hoitohenkilökunnan osalta valitettavan usein kokemukseni mukaan juuri senkaltaista, jota edellisen alaotsikon alla kuvasin: hyvin ymmärtämätöntä ja lisäksi kauniisti ilmaistuna luonteeltaan lopulta kaikkea muuta paitsi traumainformoitua. Positiivisia poikkeuksiakin on tähän liittyen myös sen piiristä onneksi löytynyt.

Tutustuin erään osastohoitojakson aikana monia vuosia sitten osaston silloiseen psykologiin ja päädyin lopulta käymään hänen luonaan noin kahden vuoden ajan säännöllisesti ensin sairaalahoidosta ja myöhemmin avohoidosta käsin. Päädyimme hänen aloitteestaan myös hakemaan minulle vuonna 2018 psykoterapiaa Kelan vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena, joka minulle myös myönnettiin.

Aloitettuani nykyisen psykoterapian vuonna 2019 kävin jonkin aikaa samanaikaisesti myös tämän psykologin vastaanotolla. Tämä järjestely tuki sekä oman että hoitohenkilöideni arvion mukaan senhetkistä tilannettani ja vointiani. Tämä psykologi tuntui aidosti ymmärtävän minua ja tunnisti pääongelmieni liittyvän tavalla tai toisella juuri tunteiden ylisäätelyyn muun muassa vaikeiden pakko-oireiden avulla.

Tähän liittyen psykologi ehdotti minulle aikanaan intensiivistä kahdenkeskistä tunnetyöskentelyjaksoa, joka suunniteltiin toteutettavaksi osaston turvallisissa tiloissa. Tämän tunnetyöskentelyn suunniteltiin kestävän yhtäjaksoisesti useamman päivän monia tunteja kerrallaan. Sen ajatuksena oli, että voisin viimein näiden turvallisten hoitoraamien sisällä pysähtyä ihan aidosti kohtaamaan ja kokemaan tunteitani.

Tunnetyöskentelyjakson puitteet suunniteltiin niin, että tunteiden kohtaaminen voisi toteutua kiireettömästi ja ilman pelkoa esimerkiksi siitä, että yhteinen työskentelyaikamme kuluisi liian nopeasti loppuun. Tämä psykologini ehdotus kuulosti minusta aikanaan ja kuulostaa yhä aidosti mahdolliselta ja turvalliselta tavalta työskennellä vaikeiden tunteideni ja olotilojeni kanssa.

Kuvatun kaltainen tunnetyöskentely tuntui mahdollisuudelta päästä aidosti eteenpäin sellaisten tunteiden ylisäätelyongelmien kanssa, josta pitkälti kaikki psyykkiset haasteeni jollakin tavoin kumpuavat. Valitettavasti tämä psykologini ehdottama tunnetyöskentelyjakso ei kuitenkaan ikinä toteutunut käytännössä, sillä hän joutui pian suunnitelman laatimisen jälkeen vaihtamaan työpaikkaa.

Tämä psykologi vei yhteisen tunnetyöskentelysuunnitelmamme mukanaan, eivätkä silloisen hoitotiimini muut jäsenet olleet hänen lähtönsä jälkeen enää halukkaita sen eteenpäinviemiseen. Ehkä sen toteuttaminen ei olisi edes ollut mahdollista kenenkään muun kuin kyseisen psykologin kanssa, johon minulla oli siihen mennessä ehtinyt muodostua tarpeeksi hyvä ja luottamuksellinen hoitosuhde.

Tämä psykologi olisi lisäksi ollut kaikesta päätellen valmis pistämään itsensä sekä ammattilaisena että ihmisenäkin peliin. Hän nimittäin totesi minulle kerran tunnetyöskentelyjaksoa suunnitellessamme, että voisi sen aikana mahdollisesti itsekin reagoida hyvin tunnepitoisesti, kuten esimerkiksi itkeä kanssani. 

Tätä luottamusta yritän edelleen nykypäivänä osaltani opetella ja rakentaa tämänhetkisissä terapioissani niiden hoitoraamien sisällä, jotka ovat nyt mahdollisia. En edelleenkään osaa uskoa kenenkään, edes terapeuttieni, kykenevän ihan aidosti kestämään minua ja tunteitani. Tämän vuoksi koen edelleen tarvetta ja painetta ylisäädellä tunteitani monin eri tavoin jopa omissa terapioissani. 

Samalla tiedostan, että ainoa tapa todella toipua ja vapautua psyykkisistä oireistani olisi uskallus ja kyky viimein hellittää ja luopua tunteideni ylisäätelystä. Tähän tarvitaan kuitenkin riittävän suurta ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden kokemusta, jonka toivon kaikesta huolimatta vielä joskus saavuttavani. Siihen asti yritän olla olemassa ja tuntea parhaani mukaan siten kuin kussakin hetkessä on itselleni siedettävää ja mahdollista.

Opettelen parhaani mukaan jokapäiväisessä arjessani sietämään ja hyväksymäänkin itseäni sekä omaa tunnemaailmaani ja herkkyttäni ihmisenä. Siinä missä olen keskittynyt ennen olosuhteidenkin pakosta lähinnä ainoastaan pakenemaan ja välttelemään itseäni ja tunteitani, pyrin tänä päivänä myös lähestymään varovasti kumpaakin.

Tämä kaikki on käytännön tasolla kaikkea muuta kuin helppoa tai kovin mukavaakaan kokea ja käydä läpi. Koen nykyisinkin epäonnistuvani paljon useammin kuin todella onnistuvani itseni, tunteideni ja herkkyyteni sietämisessä ja ilmaisussa. Matka tämän kaiken ja itseni hyväksymisen suhteen on vielä aivan alussa, eikä välttämättä tule valmiiksi tämän elämän aikana; niin paljon kohtaamattomuutta, hyväksymättömyyttä ja myös eriasteisia traumoja on sisälleni ehtinyt kertyä jo tähän asti eletyn elämän aikana.

Olen päättänyt kuitenkin yrittää. Koenkin kulkevani sekä terapian että muunkin elämäni osalta jatkuvasti lähemmäksi omaa itseäni ja tunteitani sillä aikataululla ja tahdilla, mikä on itselleni realistinen ja mahdollinen. Yritän pikkuhiljaa uskoa ja kokea omalla kohdallani todeksi sen, etteivät minä tai minun tunteeni ja herkkyyteni ole itselleni tai muille kestämättömiä ja liikaa. Yritän luottaa siihen, että en ole ihmisenä liikaa enkä myöskään liian vähän huolimatta siitä, että kokisin tällä hetkellä olemiseni käytännössä hyvin ohueksi ja myös tukahtuneeksi.

Toivon, että nämä ponnisteluni itseni ja tunteideni suhteen riittävät ja ovat tarpeeksi. Toivon lisäksi, että ne auttavat minua nyt ja tulevaisuudessa jotenkin selviämään elämän kaikista laaksoista ja karikoista. Samaa toivon koko sydämestäni meistä aivan jokaiselle! Elämän erilaiset hankaluudet ja vastoinkäymiset ovat nimittäin lopulta paljon helpompia ja kevyempiä kokea ja kestää jos olemme niissä itsemme puolella, emmekä itseämme vastaan.

Näiden ajatusten ja kirjoitukseni päättävän runon myötä toivotan kaikille lukijoilleni tunnerikasta, mutta myös lohdullista ja rauhaisaa joulun odotusta:

Minä olen se, jolla ei
useinkaan ole sanoja.
Yhteistä kieltä tai mieltä
toisten ihmisten kanssa.

Olen se, joka usein katoaa 
oman mielensä syvyyksiin,
eikä palaa ennen kuin joku
kutsuu minua nimeltä;
kehottaa palaamaan takaisin 
elävien joukkoon.

Minä olen kipu, 
tuska ja rangaistus. 
Olen äänetön huuto pimeässä,
kuuroksi ja mykäksi peloteltu.
Olen teljennyt itseni vankilaan,
josta en pääse murtautumaan 
omin voimin ulos.

Tarvitsen lähelleni jonkun,
joka lainaa minulle
ääntään ja toivoaan.
Kannattelee minua hetkissä,
joissa katoan itseltäni 
ja myös muulta maailmalta.

Sillä vain riittävän turvan turvin
voin tulla taas näkyväksi ja kuuluvaksi.
Siksi ihmiseksi, 
joksi minut oli alun alkaenkin 
tarkoitettu.

Lue myös kirjoitukseni: