Omien tunteideni tunteminen on ollut itselleni niin kauan kuin muistan ehkäpä se kaikista haastavin asia elämässä. Olen kuitenkin oppinut, tosin kantapään kautta, seuraavan tosiasian: Omien tunteideni tunteminen on lopulta ainoa tapa toipua mielenterveyteni haasteista ja voida aidosti hyvin elämässä. Etenkin vaikeiden ja kielteisten tunteiden tunteminen on ollut kuitenkin itselleni aina hyvin vaikeaa, tuskallista ja usein myös aivan ylivoimaista. Olenkin turruttanut ja vältellyt tunteitani jo monien vuosikymmenien ajan erilaisin vippaskonstein ja tekniikoin. Minulle ja valitettavan usein myös psykiatrisille hoitotahoilleni onkin ollut kuluneiden vuosien ja vuosikymmenien varrella tärkeintä, että vaikeat tunteeni ja niihin liittyvät reaktiot pysyvät hallinnassa tavalla tai toisella. Olen oppinutkin elämäni aikana todelliseksi tunteiden välttelyn ja tukahduttamisen mestariksi. Tämän lisäksi olen joutunut pitkään turvautumaan tunteiden hallinnan ja tukahduttamisen osalta myös monenlaisiin tunteita latistaviin ja turruttaviin psyykenlääkkeisiin.

Olen aina kokenut tunteiden olevan lähtökohtaisesti hyvin vaarallisia. Olen elämässäni nähnyt ja kokenutkin, kuinka satuttavia ja tuhoavia tunteet voivat joskus olla. Kun on joutunut elämänsä aikana pelkäämään omien vaikeiden tunteiden aiheuttamia vaarallisiakin reaktioita, sisimpään on tunteiden tuntemisen osalta pesiytynyt aivan perustava turvattomuuden ja pelon kokemus. Olen jo pitkään kokenut, että minussa uinuu jotain hyvin vaarallista ja tuhoavaa; tuhovoima, jota en voi mitenkään hallita. Olen erityisesti nuoruusaikani masennuksen ja siihen liittyneen hyvin avoimen itsetuhoisuuden jäljiltä oppinut pelkäämään sekä itseäni että tunteitani. 

Olen myös aina tuntenut suurta häpeää ja syyllisyyttä kokemistani kielteisistä tunteista. Koen, että on minun ja typerien tunteideni syy, että olen masentunut ja ahdistunut tavalla, joka estää normaalin elämän. Olenkin päätellyt aina enemmän tai vähemmän tietoisesti, että minun olisi päästävä kielteisistä tunteista eroon tavalla tai toisella. Kielteiset tunteeni ovat aina kaiken kaikkiaan järkyttäneet minua syvästi ja saaneet minut pois tolaltani. Olen kokenut, että olen aivan liian tunteellinen ja herkkä ihminen. Omaksuin tämän näkemyksen itsestäni jo hyvin varhain lapsuudessani. Myöhemmin elämässäni tämä kokemus on vain vahvistunut kielteisten ja inhimilliset tunnereaktiot pääasiassa kieltävien psykiatristen hoitokokemusten myötä.  

Minusta tuli siis jo hyvin varhain lapsuudessa omien tunteideni välttelijä ja ylisäätelijä. Opin myöhemmin elämässä myös tukahduttamaan vaikeat tunteeni ja herkkyyteni eräänlaiseen henkiseen turtuneisuuteen ja tunnottomuuteen. Opin dissosioimaan itseni pois käsillä olevasta hetkestä. Lisäksi pakenin tunteitani jatkuvasti välttelyyn ja suorittamiseen. Opin näin elämään etäällä itsestäni ja tunteistani, joita pidin lähtökohtaisesti vaarallisina ja eräänlaisena välttämättömänä pahana. Tiukka sisäinen kontrollini ja tunteiden ylisäätelyni toivatkin joskus mukanaan kipeästi kaipaamani illuusion kaiken hallinnasta: Koin ajoittain olevani hyvinkin järkevä ja loogisesti toimiva ihminen, joka ei halunnut antaa lapsellisilta tuntuvien ja yleistä suorittamista haittaavien tunteiden vaikuttaa liikaa omaan elämäänsä. 

En tuolloin kuitenkaan tiennyt, että tuntemattomat ja tukahdutetut tunteet eivät ikinä todella katoa mihinkään. Sen sijaan ne pakkautuvat sekä kehon että mielen perukoille ja tekevät siellä näkymätöntä myyräntyötään. Kun sisäinen paine ja tuntemattomat tunteet sitten lopulta ylittävät kehon ja mielen kantokyvyn, ne alkavat ilmetä ulospäin erilaisina psyykkisinä ja fyysisinäkin oireina. Menneisyydessä tuntematta jääneet tunteeni ilmenevätkin tänä päivänä kehossani ja mielessäni monin eri tavoin: Erilaisina lihaskiputiloina, jännityksinä, epämääräisenä ahdistuksena, masennuksena, irrallisuudenkokemuksena jne. Olen oppinut kantapään kautta, että jos erilaiset tunteet eivät saa virrata ihmisessä vapaasti, ne aiheuttavat väistämättä erilaisia ”tukkeumia” ja kipuja niin mielen kuin kehonkin tasolla. 

Olen kärsinyt lapsesta asti rajuista aurallisista migreenikohtauksista. Ne ovat aina olleet kehoni ja mieleni pakollinen stop-merkki silloin, kun en muuten ole kuunnellut itseäni ja voimavarojani. Kehon kun on jossain vaiheessa vihellettävä peli poikki tavalla tai toisella, jos ihminen ei muuten osaa kuunnella itseään ja omia voimavarojaan. Rajattomuus ja irrallisuus omista tunteista sälyttääkin lopulta hyvin paljon kehon kestettäväksi ja kannateltavaksi: Jollei ihmisen mieli osaa suojata itseään ja jaksamistaan asianmukaisesti, täytyy kehon ikään kuin astua ohjaksiin ja ottaa kantaakseen se, mitä mieli ei vielä pysty. Ihmisen kun täytyy selvitä kaikista elämän eteen heittämistä tilanteista sekä psyykkisesti että fyysisesti hengissä riippumatta siitä, miten korkea tämän selviytymisen hinta tulee lopulta olemaan.  

Nykyään myös länsimaisessa lääketieteessä ollaan alettu yhä enenevissä määrin ymmärtää tätä kehon ja mielen perustavaa jakamatonta yhteyttä. Samalla ollaan paikoin herätty tajuamukseen siitä, kuinka keinotekoista lopulta onkaan jaotella dualistisesti keho ja mieli toisistaan erillisiksi entiteeteiksi. Ihminen onkin terveytensä puolesta hyvin monimutkainen ja ainutlaatuinen psykofyysinen kokonaisuus, jossa aivan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tällaista näkemystä ihmisestä on tuonut esiin muun muassa kanadalainen lääkäri ja kirjailija Gabor Maté. Hän puhuu ja opettaa erityisesti elämässä koettujen psyykkisten traumojen sekä fyysisten sairauksien perustavanlaatuisesta yhteydestä. 

Maté kuvaa kirjoissaan ja puheissaan muun muassa traumojen, tunteiden tukahduttamisen sekä autoimmuunisairauksien välistä yhteyttä. Autoimmuunisairauksissahan oma keho hyökkää solutasolla virheellisesti itseään vastaan synnyttäen siten autoimmuunisairauden. Olen miettinyt Matén puheiden pohjalta, mikä rooli tukahdutetuilla tunteillani ja myös kokemillani traumoilla on ollut kookkaaseen kasvaimeeni, joka ilmestyi kilpirauhaseeni kymmenen vuotta sitten? Kilpirauhassairaudethan ovat juuri autoimmuunisairauksia ja kilpirauhanen toimii sananmukaisesti eräänlaisena ”kehon kilpenä”. Olinko siirtänyt aivan liikaa vastuuta keholleni tunteideni ja niiden välttelyn osalta niin, että elimistön yleisestä hälytystilasta kehittyi lopulta kasvain? 

Muistelen kaikkia niitä hetkiä elämässäni, joissa olen jatkuvasti tukahduttanut ja ”nielaissut” suruni ja muutkin vaikeat tunteeni. Nämä tunteet ovat näin siirtyneet usein puristavaksi tunteeksi kaulani alueelle, juuri siihen kohtaan jossa myös kilpirauhaseni ennen sijaitsi. Nyt kilpirauhaseni on poistettu kokonaan tuon kasvaimen vuoksi. En siten voi olla miettimättä, pitikö kilpirauhaseni loppupeleissä tehdä niin paljon ylimääräistä työtä tunteideni välttelyn ja tukahduttamisen osalta, että se lopulta paisui aivan luonnottoman suureksi kasvaimeksi? 

Muistan ensimmäisen psykoterapeuttini todenneen minulle erään terapiaistuntomme aikana, että tunteideni jatkuva välttely ja tukahduttaminen voi tulevaisuudessa johtaa myös jonkin fyysisen sairauden puhkeamiseen. Ehkä näin myös kävi. Yritän kuitenkin tämänkin asian kohdalla ymmärtää itseäni ja sitä, miksi tunteideni ylikontrollointi ja tukahduttaminen on menneisyydessä ollut itselleni aivan välttämätöntä. En ole silloin kokenut olevani tarpeeksi turvassa ja kannateltu, jotta olisin voinut antaa kaikkien tunteideni tulla ja virrata vapaasti lävitseni. 

Kehon ja mielen välisen yhteyden tutkiminen on vielä länsimaisessa lääketieteessä hyvin lapsenkengissä. Voimmekin sen osalta vielä ainoastaan arvailla erilaisten toisiinsa nivoutuvien fyysisten ja psyykkisten sairauksien yhteisiä syitä ja syntymekanismeja. Länsimaalaisessa lääketieteessä olisi mielestäni myös tärkeää pohtia yleisesti kyseisen jaottelun mielekkyyttä ja funktiota; ovathan psyykkiset sairaudet monilta osin myös hyvin fyysisiä ja päinvastoin. Ihminen tulisi joka tapauksessa aina kohdata psykofyysisenä kokonaisuutena, oireilee hän sitten fyysisesti tai psyykkisesti. 

Koen siis kaiken menneisyydessä tapahtuneen perusteella oppineeni käytännön tasolla, miksi omia tunteitaan ei kaikesta huolimatta kannata tukahduttaa tai ylisäädellä. Tunteet ja niiden vapaa virtaaminen kun on lopulta hyvin olennaista ja aivan elintärkeää niin psyykkisen kuin fyysisenkin terveyden kannalta. Samalla kun tiedostan tämän, pyrin myös ymmärtämään itseäni ja olemaan itseäni kohtaan armollinen tässäkin asiassa. Olen ollut aiemmin elämässäni yksinkertaisesti niin pulassa vaikeiden tunteideni ja olotilojeni kanssa, että minun on ollut pakko paeta niitä. Vain siten olen selvinnyt jotenkin eteenpäin ja kyennyt jatkamaan elämistä ja olemista. 

En tänä päivänä kuitenkaan enää ajattele, että tunteeni tai herkkyyteni olisivat asioita, joista minun olisi päästävä eroon. Toivon myös, että elämässäni voisi joskus koittaa helpompi aika tunteiden tuntemisen osalta. Aika, jossa voisin tuntea oloni turvalliseksi siinä määrin, että kykenisin ja uskaltaisin vihdoin läpikäydä ja läpielää ne kaikista vaikeimmat ja kivuliaimmatkin tunteeni. Tiedostan, että vain paradoksaalisesti tätä kautta minun on mahdollista todella vapautua vaikeista tunteistani, mennä elämässäni eteenpäin ja aidosti toipua. Vaikeiden tunteiden kokemisen ja läpikäymisen myötä myös kykyni tuntea aivan pohjaan saakka myönteisiäkin tunteita voi tulla mahdolliseksi. Tunteiden välttely ja ylisäätely leikkaavat nimittäin käytännössä aina pois myös myönteiset ja elämän yleistä merkityksellisyyttä lisäävät tunteet.

Vain läpikäymällä ja kokemalla erilaisia tunteita voin siis kokea olevani todella oma itseni, terve ja myös elossa. Toivon tästäkin syystä voivani elämässäni viimein luopua tunteideni liiallisesta välttelystä, yleisestä pinnistelystä niiden suhteen sekä jatkuvasta paineesta pysyä kasassa hinnalla millä hyvänsä. Liika sinnittely ja kestäminen elämässä kun tulevat aina omaa tunne-elämää ja olemassaolon tunnetta merkittävästi kaventavalla hinnalla. Tämä hinta on mielestäni aivan liian suuri maksettavaksi, sillä sen myötä käteeni jää lopulta ainoastaan elämätön ja tuntematonkin elämä. Toivonkin, että voisin antaa elämän viimein vain tapahtua ja virrata vapaasti lävitseni. Samaan aikaan yritän hyväksyä sen, että olen tästä toiveestani huolimatta vielä siinä pisteessä jossa juuri nyt olen: Kipuilen edelleen suuresti itseni, tunteideni ja myös niiden tukahduttamisen kanssa.  

Yritän kuitenkin tänä päivänä löytää itsestäni yhä enemmän armollisuutta sekä myös kärsivällisyyttä tunteideni tuntemiseen liittyen. Pyrin lempeästi ja pikkuhiljaa altistamaan itseäni omille tunteilleni huolehtien samalla, että kehoni ja mieleni pysyvät jokaisessa hetkessä tarpeeksi turvassa. Joinakin hetkinä kehossani ja mielessäni on liikkumavaraa tunteiden osalta hyvin vähän ja joskus ei laisinkaan. Yritän hyväksyä tämänkin. Tiedostan, että kehoni ja mieleni liiallinen puskeminen ja pakottaminen näissä asioissa vain pahentaa tilannetta ja voi lamaannuttaa täysin mieleni ja kehoni. Puskeminen ja pakottaminen tunteiden tuntemisen suhteen ei siten edistä toipumistani vaan pikemminkin jarruttaa sitä. Minun siis täytyy kaikissa elämäni hetkissä kuunnella itseäni, niin turhauttavaa, hidasta ja jopa raivostuttavaa kuin se joskus olisikin.

Toivon myös, että aivan jokainen tämän kirjoituksen lukija uskaltaisi aika ajoin pysähtyä itsensä äärelle ja kysyä: Mitä minä juuri nyt tässä hetkessä tunnen? Mitä tunnen mielessäni? Entä kehossani? Mitä minulle tässä hetkessä todella kuuluu? Olenko irrallani itsestäni? Jos olen, miksi? Koenko olevani turvassa? Jos en, mikä minua uhkaa? Joskus kokemamme uhan tunne voi nousta sisältäpäin vaikeiden tunteiden ja olotilojen muodossa. Joskus se taas voi olla jokin selkeä elämän ulkoisiin olosuhteisiin liittyvä stressitekijä. Joskus se voi olla näitä kaikkia yhtä aikaa. 

Itse tiedostan, että kesä on minulle ulkoisistakin syistä johtuen hyvin haastavaa aikaa. Silloin psykoterapiassani on nimittäin kuusi viikkoa kestävä pitkä terapiatauko ja muutkin hoitokontaktini ovat pääasiassa lomalla. Yleinen turvallisuuden- ja jatkuvuudentunteeni on tästä johtuen ollut monena kesänä hyvin uhattuna ja stressitasoni ovat yleisesti kesäisin korkealla. Paine pysyä kasassa ja vältellä itseäni ja omia tunteitani on siten kesällä vielä tavanomaista suurempi. Koen, että minun pitää aina kesäisin pelata psyykkisen vointini suhteen vielä tavallista varmemman päälle. Tiedän myös, miten huonosti ja puutteellisesti kesäisin auki olevat päivystyspalvelut ja muut akuuttipsykiatriset palvelut käytännössä toimivat. Minusta onkin jo pidempään tuntunut, että minun pitäisi pystyä aina kesän ajaksi lopettamaan psyykkinen oireiluni, jotta pärjäisin vointini puolesta nykyisessä hoitojärjestelmässä. Kesäisin ei vain ole varaa tuntea liikaa tai voida huonosti.

Koen kaikkeen edellä mainittuun liittyen tunteideni tuntemisen osalta syvää ristiriitaisuutta. Haluaisin olla psyykkisesti olemassa ja tuntea kaikenlaisia tunteita tänäkin kesänä. Elämä nimittäin menee ulkoisista olosuhteista huolimatta säälimättömästi ja nopeasti eteenpäin. Pyrin siten tänä kesänä parhaan taitoni mukaan tasapainoilemaan toisaalta kasassa pysymisen vaatimuksen ja toisaalta tunteiden tuntemisen välillä. Yritän kuunnella ja ottaa vakavasti sen puolen itsessäni, joka haluaa ensisijaisesti selviytyä ja pysyä turvassa. Toisaalta yritän huomioida myös sen puolen itsessäni, joka haluaa kaikesta huolimatta tuntea olevansa elossa. Olen nimittäin oppinut elämässäni tähän mennessä kantapään kautta, että nämä kummatkin puolet minussa ovat aivan välttämättömiä elossa pysymisen ja terveyden kannalta.