älkää ottako pois
sitä minkä vasta mieleeni istutin
älkää heittäkö toivoa puolestani
vaivuttako sitä tainnoksiin

voitte tosin yrittää,
mutta sen syntyperä on syvällä veressäni
uumenista noussut kohdattavaksi, paijattavaksi,
kaksin käsin ruokittavaksi

se on veren perintö, kutsu ja huuto
jatkaa tarinaa omalta osaltani
olla osa ketjua, verkostoa, rihmastoa

maailman lasten Äiti
sille yhdelle, toisellekin
lasten Äiti
siitä huolimatta kuka joskus olin,
sillä nyt olen lasten ja vain lasten

On äärimmäisen pelottavaa kirjoittaa näin tuoreesta haavasta käsin. Mietin, onko tämä ihan typerää ja väärin itseäni kohtaan. Samaan aikaan kuitenkin tiedän, että mitä autenttisemmin olen auki, sitä syvempiä ja aidompia myös tekstini ovat.

On hassua, miten ihmisen mieli voi kääntyä täysin päälaelleen. Olin aiemmin vuosikausia varma, että en halua lapsia enkä kokenut minkäänlaista kutsumusta äidiksi tulemiseen. Jälkikäteen uskallan sanoa, että ehkäisypillereiden sekoittamalla keholla sekä omilla käsittelemättömillä asioilla oli varmasti suuri vaikutus siihen, että lapsihaaveet eivät mahtuneet käsitykseeni elämänkulusta.

Asia kuitenkin muuttui välittömästi, kun lopetin minipillerit ja aloin elämään aidommasta kehoyhteydestä käsin. Muutos oli valtava. Keho ikään kuin huusi ja rummutti kovaäänisesti, että ”Kääks nyt on lisäännyttävä, parhaat vuodet biologisesti ovat meneillään”. Löysin tuosta kehon raskautumisen tarpeesta myös toisen äänen. Hiljaisen, äärimmäisen syvän, täynnä kaipausta olevan äänen. Sen, joka sisimmissään tiesi, että kyseessä on kokonainen elämä itsessään, ei pelkkä biologinen suvun jatkaminen. Kyse oli jostain paljon, paljon syvemmästä ja herkemmästä.

Nöyrryin ja putosin henkisesti polvilleni. Jokaiset alkavat kuukautiset olivat syvää surua täynnä. En tiennyt, mistä tämä suru oikein kumpusi. En pystynyt selittämään sitä loogisesti itselleni.

Myös tunteiden runsaus ja intensiteetti hämmästyttivät minua. Saako lapseton tuntea vihaa, kateutta ja katkeruutta siitä, kun muut ympärillä saavat lapsia? Jouduin itseni kanssa vastatusten ja todellisen tunnetyöskentelyn pariin.

Olin vihainen kaikille, jotka saavat lapsia ja minä en. Vielä ainakaan.

Huomasin tippuvani hyvin kyyniseen ja katkeraan tilaan. Miksi jotkut käyttävät termiä ”vahinkolapsi”? Ei yksikään lapsi ole vahinko! Onko jonkun elämä todella vahinko?

Koin valtavaa ulkopuolisuuden tunnetta kohdatessa äitejä. Se tuntui iskulta palleaan, haavan auki repimiseltä. Minulla ei ole oikeutusta ”äitiyden piiriin” ennen kuin olen käynyt äitiyden vaiheet raskaudesta synnyttämiseen, lapsen hoitamiseen ja kasvattamiseen. Tämä tuntui ja tuntuu edelleen epäreilulta. Kaikki kommentit, kuten: ”Voithan sinä hoitaa muiden lapsia ja olla heille tärkeä turvallinen aikuinen” tuntuivat tyhjiltä lohdutuksilta, vaikka tiedän, että tarkoitus on hyvä.

Vihan tunne on ollut kaikkein haastavinta käsitellä.

Olen kokenut häpeää siitä, että en ole osannut aina iloita muiden lapsihaaveiden toteutumisesta. Olen sättinyt itseäni olemaan ”parempi ystävä” ja näyttämään pelkästään ilon ja tyytyväisyyden tunteita. Joissain kohdin olen myös vältellyt ihmisiä, joilla on lapsia. Onnekseni olen lopulta voinut puhua näistä teemoista ympärillä olevien ihmisten kanssa ja saanut osakseni paljon ymmärrystä ja myötätuntoa.

On todella inhimillistä tuntea pettymystä, katkeruutta, surua ja vihaa, kun oma haave ei ole päässyt toteutumaan.

Syvällä sisimmässäni tiedän, että kaikki asiat menevät lopulta parhain päin. Olen juuri siinä kohdassa elämääni kuin minun kuuluukin. Tätä(kään) asiaa en voi kontrolloida, päättää tai suorittaa. Kyse on hyvin alkukantaisesta, hienovaraisesta, herkästä ja syvästä teemasta. Samaan aikaan äärimmäisen luonnollisesta asiasta.

Kun tänne synnyt kerran lapsosein,

on vastassa sua rakkaus,

jonka sytytit jo vuosikausia aiemmin

ennen kuin sinut edes aavistin.

On vastassa sua ihminen ja vain ihminen,

kaikkine pelkoine, suruine, haavoine.

En luvata sulle mä voi

polkua tasaista ja helppoa,

en alkuunkaan.

Se on varmaa,

että tukenasi olen

mitä ikinä kohtaatkaan.

Kuinka sua kannan ja hoivaan,

unen maailmaan tuuditan pehmeään.

Voit kasvosi rintaani painaa,

murheesi iäksi sinne unohtaa.

Kuinka sydämeni huokaa hiljaa

liikutuksesta ja rakkaudesta,

jonka mukanasi toit maailmasta toisesta.

Olet opettajani elämän,

kasvattaja kärsivällisyyden.

Olet rakkauteni suurin,

luopumisista kivuliain.

Olet lapsoseni

omani vain.

Rakkaudella Anna / Sanapoluilla

Lue myös kirjoitukseni:

Ehkä lapseni nukkuvat