Valkoinen kipu
En tiennyt, että on olemassa tällaistakin kipua.
Olin tottunut erilaiseen.
Tukahduttavaan, tuskaiseen.
Tiesin, miten sen kanssa toimia.
Olin aikamoinen mestari,
vihkiytynyt kivun olemassaololle.
Toisinaan se jopa viihdytti minua.
Muistutti tutusta, vaan ei turvallisesta.
Mutta tämä on jotain erilaista.
Se kietoutuu huoneisiin,
tanssii pölyhiukkasten ja hiljaisuuden kanssa.
Yritän tavoittaa sitä,
mutta se lipeää otteestani aina,
kun olen saamassa sitä kiinni.
Se ei huuda,
ei kurista kurkkua
tai kourista kehoa.
Se pesii minuun
johonkin
syvemmälle,
syvemmälle,
syvemmälle.
Hiljainen, vaimea, valkoinen kipu
täyttää minut ääriä myöten.
Olen yksin
ja yksinäinen.
Tämä ei ole itseeni katoamista,
ei edes erillisyyden harhaa.
Niin kevyttä, ettei sitä alussa
tunnistaisi – kivuksi –
Sen säikeet ovat tavoittaneet minut.
Ne ovat työntäneet rihmastonsa lävitseni,
vaikka alunperin sitä vastustelin,
pelkäsin
halua olla äiti.
Niin polttava, pakottava
se lopulta on.
Ei edes halu vaan tarve,
toive, täyttymys.
Valkeat lakanat
täyttyvät veren ja itkun pisaroista.
En ole äiti,
ne nauravat minulle.
Halaan itseäni saunassa lujaa.
Heitän vettä kiukaalle ja
hetken ajaksi
tuo valkoinen kipu ei yllä minuun.
Ehkä lapseni nukkuvat.
Olipa todella koskettava ja kaunis teksti <3 Toivottavasti saat vielä tilaisuuden olla äiti!
Kiitos paljon Unna! Aika näyttää <3