Itselleni yhteys itseeni on avautunut viime aikoina entistä syvemmälle katsoessani itseäni rauhassa peilistä silmiin. Kun olen irrottautunut ja antautunut vain katselemaan näkyä, on näkynyt hyvin paljon.
Helpompaa on ollut ehkä katsoa muita silmiin, siirtää huomio muihin ihmisiin, pitää muita huomion keskipisteenä. Tai hukuttaa huomio asioihin, esineisiin, syömisiin, juomisiin, tekemisiin.
Itsen suorassa ja paljaassa, rehellisessä kohtaamisessa on jotain erilaista, arvaamatonta, tuntematonta, pelottavan voimallista. Kyyneleet silmiin nostattavaa, mutta myös hymyyn herkistävää.
Se, kun tajuaa, että kaikki se mitä on kaivannut, etsinyt, minne on yrittänyt päästä, paeta, onkin tässä. Ja se yhteys voi avautua vain luovuttamalla, nöyrtymällä, irrottamalla niin syvästi, että tulee kohdanneeksi kuolemanpelkonsakin. Mutta mihinkään ei tarvitse siirtyä, kun ikuisuus koskettaa tässä ja nyt, avaa yhteyden, elämän voiman kaikessa ihmeellisyydessään.
Ei tarvitse pusertaa, korjata, muuttaa mitään. Vain olla ja ihmetellä, antaa avautua. Siitä tilasta, avaruudesta ja yhteydestä käsin tekemiseen asettuu rauha ja voima, tunne siitä että on kotona. Valo silmissä syttyy.

Usein tässä maailman melskeessä se sammuu, unohtuu, mutta erilaiset olot ohjaavat takaisin alkulähteelle. Omia olotiloja havainnoimalla tuntee suunnan, jota seuraamalla tietoiset valinnat tuovat takaisin yhteyden äärelle, joka antaa luottamuksen ja rauhan tuntea ja kokea rikasta elämää kaikissa väreissään.
On elämän tarkoituksen täyttävä kokemus, kun jokainen solu syttyy eloon yksi toisensa jälkeen, sydän herää, ihmistä suurempi elämä virtaa ja värähtelee kehossa, auki yhteydessä sanoinkuvaamattomaan voimaan ja rauhaan. Silloin sitä osaa olla kiitollinen siitä, että on kokenut kaiken sen vastakohdankin.

0 kommenttia