En voi antaa itselleni anteeksi Elämätöntä elämääni Tuhoutuneita unelmiani Epäonnistumista kaikessa Itselleni tärkeässä Todella merkityksellisessä Olen ihmisen irvikuva Hukkunut katkeruuteen Ja vääriin valintoihin Ihmisyyteni edessä Ihminen voi todella kuolla Ennen kuin on edes elänyt Siihen ei tarvita välttämättä Fyysistä elottomuutta Psyykkinen elottomuus on tarpeeksi Erottamaan ihmisen Omasta tarkoituksestaan Masennus on mielen syöpä Se erottaa ihmisen sielustaan Hengestään Ja joskus myös ruumiistaan Sillä masennus tuhoaa sen Mikä on ihmiselle kaikista tärkeintä Selviytymisen kannalta: Toivon paremmasta huomisesta Lohdullisen ajatuksen siitä Että kaikki voisi joskus olla toisin Että asiat voisivat jotenkin järjestyä Korjaantua eivätkä vain tuhoutua Masentuneessa mielessä kun on Käynnissä usein jatkuvasti Armoton sisäinen kamppailu Masennus onkin kuin Mielen oma voima Käänettynä itseään vastaan: Olen itse itseni pahin vihollinen Eikä oma mieleni tunne lainkaan Lieventäviä asianhaaroja Niinpä tuska sisälläni vain kasvaa Päivä päivältä ja hetki hetkeltä En pysty pitämään sitä sisälläni Enää pitkään Ja lopulta minä purkaudun Kuin tuhoisin tulivuori Tuhoten kaiken hyvän Myös itseni ulkopuolelta Olen aikapommi Jonka aika on loppumassa Ja voin enää ainoastaan miettiä Missä räjähdykseni aiheuttaisi Vähiten tuhoa Vähiten ihmisuhreja Ja muita sivullisia vahinkoja Enkä tunne itseäni arvokkaaksi Elämisen arvoiseksi Sillä sisälläni on tämä pimeä voima Jolla on valta tuhota kaikki tärkeä Kaikki jolla on jotain merkitystä Masennus on siis todella mielen Ja minuudenkin syöpä Se jättää jälkeensä ihmiseen Vain radioaktiivisen kuoren Joka myrkyttää ympäriltään Kaiken elollisen Siispä minun täytyy eristäytyä Minimoida vahingot Pyyhkiä pois olemassaoloni Ettei synkkämielisyyteni myrkky Leviäisi myös ympäristööni Maailma kun on aivan liian synkkä Ja toivoton paikka jotta se kestäisi Minunkin raskasmielisyyteni Hyvää ja toivoa pitää varjella Sillä se on kaikkialla maailmassa Niin kovin haurasta Minun pitäisi siis jotenkin Pystyä poistamaan itseni Tästä yhtälöstä nimeltä elämä Minulla kun ei ole sille Mitään hyvää tarjottavaa Vain vietävää ja tuhottavaa Osaan vain raskauttaa Ilmapiiriä ympärilläni Viedä siltä keveyden ja hapen Tukehduttaa ilmassa väreilevän toivon Nopeasti henkihieveriin Enkä minä halua tuhota ketään Ainoastaan pelastaa Haluan olla se lieventävä asianhaara Tässä julmassa ja pahassa maailmassa Mutta minun henkeni ja sieluni On musta ja vailla kaikkia värejä En voi pelastaa edes itseäni sen armoilta Saati sitten ketään toista Halu ja pyrkimys hyvään Kun eivät vain ole tarpeeksi Silloin kun tulee elävältä haudatuksi Masennuksen syövereihin Ne ovat enemmänkin vain Polttoainetta katkeruudelle Tukahdutetulle vihalle Ja suremattomalle surulle Jolle ei löydy mistään asuinsijaa Ja niin minä katoan Turtaan tyhjyyteen Merkityksettömyyden ulapalle Eikä horisontissani näy muuta Kuin tyhjäksi jäänyt kaipaukseni Elämättömän elämäni rauniot Joista kasvaa ainoastaan Katkeruuden ohdakkeita Ja muita rikkaruohoja Minä olen tuhonnut kaiken Ja saan syyttää siitä vain itseäni Minä olen syyllinen Ei kukaan muu Ja niin masennukseni kukkii ja kasvaa Vallaten asuintilan elämästäni Sielustani ja hengestäni Mieleni tuntuukin nykyään olevan Pelkkää kärsimyksen orjantappuraa Joka jokaisen uuden aistimuksen myötä Haavoittaa minua vain lisää Saa mieleni vuotamaan verta Ja kouristelemaan tuskasta Masennus tappaa kirjaimellisestikin Mutta aina se on mielen murhaa Tuhoutumista sisältäpäin Sitä ei ehkä näe ulkopuolelta Mutta masentuneen mielen sisällä Jatkuu joka ikinen hetki Armoton eloonjäämiskamppailu Oikeudesta olla olemassa Oikeudesta hengittää samaa ilmaa Kuin muutkin ihmiset Masentunut mieli kun tuomitsee Itse itsensä alimpaan helvettiin Eikä odota sinne seuraa Muista ihmisistä Sillä vain masentunut itse On omasta mielestään Niin viallinen ja paha Että ansaitsee kaiken kokemansa: Kärsimyksen ja tuskan Hylkäämisen ja yksinjäämisen Rangaistuksen ja kadotuksen Kroonistuneen masennuksen edessä Oma minäni on siis Voimaton ja lamaantunut Sellaisen olemassaolon edessä Joka tuntuu aivan liian Kuormittavalta ja raskaalta Se on täynnä olemisen kauhua Sisäistä hävitystä Jonka seurauksena tunnen menettäneeni Ihmisyyteni viimeisetkin rippeet On vain minä ja sisäinen kiusaajani Ääni joka vaatii ja soimaa Lyö lyötyä ja pahoinpitelee henkeä Saa minut vakuuttuneeksi siitä Etten ansaitse osakseni mitään muuta Kuin pimeyttä ja kurjuutta Olenhan niin viallinen ja vaillinainen Kykenemätön pitämään huolta itsestäni Tai muista Tämän jatkuvan sisäisen kidutuksen myötä Masentunut mieli lopulta Murtuu ja katkeaa Jokaisella meillä on se piste Jossa oma sietokykymme Yksinkertaisesti vain ylittyy Tämän pisteen saavutettuaan Mieli alkaa kääntyä automaattisesti Omaa itseään vastaan Se alkaa uskoa ettei edes ansaitse Toivoa ja tulevaisuutta Tai mitään muutakaan hyvää Ja niin jään oman mieleni vangiksi Jonka ainoana tehtävänä Tuntuu olevan itsensä rankaiseminen Nyt ja ikuisesti Mikä on siis masennuksen mieli Ja sisäinen logiikka? Mitä ja ketä se lopulta palvelee? Onko masennuksen tehtävä Suojata mieltäni joltain Vieläkin pahemmalta? Onhan kaiken mielen toiminnan takana Aina oltava jokin funktio ja syy? Ehkä masennus on se hinta Jonka maksamme ihmisinä siitä Että meidän on mahdollista Ylipäätään tuntea jotain aitoa Täytyyhän onnen tunteella Olla vastaparinsa Niin kuin ilolla Ja sisäisellä täyttymykselläkin Ehkä joidenkin meistä On hyljittävä elämää Jotta toiset voisivat elää Vailla huolia maailmassa Jossa kärsimys ei todellakaan Jakaudu tasan ihmisten kesken On olemassa ihmisiä Jotka joutuvat kantamaan Toistenkin ihmisten sisäisiä taakkoja Ihmisiä, jotka lopulta lyyhistyvät Ja murskautuvat niiden painon alle Toisten eläessä vailla huolen häivää Kärsimys itsessään kun Ei todellakaan jalosta Kasvata sisäisesti tai tuo esiin Ihmisen parhaita puolia Joskus kärsimys ainoastaan Satuttaa ja katkeroittaa Vie loputkin tuhkat pesästä Kärsimyksessä ei siis itsessään ole Mitään kaunista tai ihailtavaa Se mikä ei tapa kun usein haavoittaa Jostain hyvin syvältä Saa mielen anelemaan armoa Joka tuntuu masentuneessa mielessä Olevan mahdollista saavuttaa vain Tuhoutumalla sisäisesti Ja joskus myös ulkoisesti Monet ihmiset kun eivät vain kestä Hahmotonta mutta niin todellista Sisäisen kuoleman kokemusta Joten he valitsevat mieluummin Fyysisen tuhoutumisen ja kuoleman Sen epätoivoisen valinnan edessä Jossa ei enää ole lainkaan voittajia Ainoastaan häviäjiä Masennus ei siis jalosta ihmistä Niin kuin ei muukaan kohtuuton kärsimys Usein se ainoastaan tuhoaa ja tappaa Niinkuin pahanlaatuinen syöpä Joka on jo ehtinyt levitä joka puolelle Masennus kun pahimmillaan Ahmii sisuksiinsa kaiken toivon Ja lopulta myös koko minuuden Kun siis tapaat masentuneen ihmisen Ethän pyydä häntä ryhdistäytymään Tai ottamaan itseään niskasta kiinni! Hän on varmasti yrittänyt kaikkensa Ja taistellut nääntymiseen asti Oman taakoitetun mielensä kanssa Masentuneen mielen sisäinen taistelu Kun on usein niin julma ja brutaali Ettei ulkopuolinen voi sitä oikein Edes kunnolla käsittää Masennus kun on aina Liian kovia kokeneen mielen Viimeinen turvapaikka Jonka turruttavaa suojaa Masentunut juuri nyt tarvitsee Jaksaakseen elää itsensä Ja mielensä sisäisten demonien kanssa Ole siis masentuneelle ihmiselle Lempeä ja inhimillinen Kaikesta voimastasi ja ihmisyydestäsi Älä pakota tai painosta Älä maalaa uusia uhkakuvia Älä tarjoa edes Hyvää tarkoittavia neuvoja Yritä vain olla läsnä siinä hetkessä Kohtaa kärsivä hänen omilla ehdoillaan Pyri kuuntelemaan ja ymmärtämään Masentuneen omaa ainutkertaista kokemusta Omasta itsestään ja elämästään Masennukseen kun ei ole olemassa Mitään valmiita vastauksia Niin kuin ei ole olemassa Kärsimyksen iänikuiseen ongelmaankaan Voimme lopulta ainoastaan Pyrkiä olemaan aidosti läsnä Välittää toisistamme Kannatella toinen toisiamme Ja toivoa että se riittää Niissä hetkissä Jolloin on kaikista pimeintä Lue myös kirjoitukseni: Minun masennukseni ja sen hoito – Hätähuuto inhimillisemmän hoitokulttuurin puolesta
Kivat masennusta todella hyvin.
Voimia, rukous ja virtuaalihalaus sinne. 🙏
Kiitos!💜