Katsoin hiljattain Netflixistä kolmiosaisen dokumenttisarjan ”Huippumalli haussa ja tosi-tv:n pimeä puoli”. Seurasin kyseistä tositv-sarjaa aikoinani itsekin ja oli murheellista nähdä ja kuulla, mitä kaikkea etenkin sarjan kilpailijoiden kannalta vahingollista ja traumatisoivaakin sen kulisseissa lopulta todella tapahtui.

Olen törmännyt myös kyseisen dokumentin tiimoilta somessa kannanottoihin ja pohdintaan siitä, miten haitallisesti sarja todella vaikutti varttuvien tyttöjen ja naisten kehonkuvaan myös 2000-luvun alun Suomessa. Sarjan kautta monet mallimaailman ulkopuolisetkin ihmiset tulivat nimittäin osaltaan altistuneiksi niille periaatteille ja toimintatavoille, jotka sitä pitkälti ainakin noihin aikoihin pyörittivät. 

1990-luvun ja 2000-luvun alussa mallimaailmassa vaikutti vahvasti ”heroin chic”-kauneusihanne. Tämä tarkoitti myös Suomessa sitä, että malleilta edellytettiin pitkälti langanlaihuutta, joka sai täysin hyväksytysti näyttää jopa vähän sairaalloiselta. Tämä kauneusihanne taas ruokki luonnollisesti sekä mallimaailman sisä- että myös ulkopuolella erilaista syömishäiriöoireilua.

Omasta malliurastani

Itse pääsin vuonna 1998 ollessani vain 14-vuotias erään suomalaisen mallitoimiston listoille ja sain sitä seuraavien vuosien aikana kokea osaltani sitä, minkälaista oli olla ja työskennellä mallialalla alaikäisenä. Näin jälkeenpäin ajateltuna taisin olla kyseiselle alalle hyvin monestakin syystä aivan liian nuori. Tuohon aikaan myös alaikäisten tyttöjen työskentely ammattimallina oli kuitenkin Suomessakin varsin tavallista.

Niinpä myös minä kävelin 14-vuotiaana äitini kanssa eräänä päivänä sisään erään helsinkiläisen mallitoimiston ovista tavoitteenani saada itselleni mallisopimus. Näin lopulta kävikin. Kuitenkin se tapa, jolla mallisopimuksen itselleni sain, oli mielestäni senhetkistä mallialaa osaltaan hyvinkin kuvaava: Ennen mallitoimistonsa listoille buukkausta tai sanomatta minulle oikeastaan sanaakaan sen johtaja nimittäin mittasi aivan ensimmäiseksi lantionympärykseni mittanauhalla. Vasta tämän lukeman osoittauduttua häntä tyydyttäväksi hän alkoi vasta varsinaisesti puhua minulle.

Tämä suhtautumistapa etenkin malleina toimiviin alaikäisiin on tietenkin luonnollisesti melko tyly ja esineellistäväkin. Satuin myös kuulemaan myöhemmin mallitoimistossa asioidessani tämän johtajan pitämän aika tylyn ja suorasukaisen saarnan eräälle toiselle alaikäiselle tytölle sen vuoksi, että hänen lantionsa oli leventynyt joitakin senttejä. Minulle hän taas piti kerran mallitoimiston sohvalla puhuttelun liittyen kasvonäppyihini kieltäen minua jopa huudahtaen koskettelemasta omia kasvojani. Hän myös viittasi kohdallani usein ”lapsenpyöreyteen”, vaikka olinkin aina mallitöitä tehdessäni ihan hyväksyttävissä mallinmitoissa. 

Eräs mallialaa koskeva käytännön realiteetti onkin, että ihmisen aloittaessa mallintyöt hänen kehostaan ja muustakin ulkonäöstään tulee tavallaan mallitoimiston omaisuutta ja myös eräänlainen buukattava tuote. Sen listoilla oleva malli sitoutuu allekirjoittamassaan mallisopimuksessa pitämään ulkonäkönsä ja myös kaikki kehonsa mitat sellaisina, kuin ne on merkitty hänen mallikorttiinsa. Näin mallin itselleen buukkaavat tahot voivat olla varmoja mallin sopivan niihin vaatteisiin, mitkä häntä varten on kuvauksissa tai muotinäytöksissä etukäteen varattu.

Vaikka tämä kaikki voi tietenkin olla eettisesti ja myös inhimillisesti hyvinkin ongelmallista, se on samaan aikaan mallialan hyvin ymmärrettäväkin luonne ja todellisuus. Kaikki kauneus- ja muotiteollisuuden piirissä oleva kun pyörii lopulta ainoastaan ulkonäön ja ulkoisen olemuksen ympärillä, joka on kyseisen alan koko sisältö ja olemus.

Vaikka ymmärsinkin nopeasti mallialan luonteen ja osaltani myös nautin mallintöiden tekemisestä uusine kokemuksineen ja haasteineen, koin sen alana kuitenkin lopulta itselleni hyvinkin sopimattomaksi. Samaan aikaan kun nimittäin olin niitä tehdessäni periaatteessa kaiken toiminnan, kuten meikkauksen ja kuvauksen, keskipiste, koin olevani kuitenkin ihmisenä jotenkin näkymätön ja ikään kuin ilmaa.

Tämä lisättynä mallialan sisäiseen kilpailuun työmahdollisuuksista eri castingien kautta sekä liian hauraaseen itsetuntoon ja käsitykseen omasta itsestä tekivät mallialasta minulle lopulta väärän ja myös henkisesti liian raskaan. Pääsin myös malliyhteyksien kautta sisään baareihin ja ilmaista alkoholia ja tupakkaakin oli mallintöitä tehdessäni usein saatavilla siitäkin huolimatta, että olin reilusti alaikäinen.

Sain myös mallitoimistoni kautta aikoinani mahdollisuuden lähteä alaikäisenä mallintöihin Milanoon puoleksi vuodeksi. Äitini kuitenkin kielsi tämän jyrkästi. Ottaen huomioon sen hetkisen henkisen tilani sekä vähän myöhemmin melko perusteellisestikin romahtaneen mielenterveyteni, tämä oli varmasti etenkin näin jälkeenpäin ajateltuna kannaltani lopulta paras ja myös vastuullisin ratkaisu.

En tiedä, miten yleistä mallialalla on nykyään työskennellä alaikäisenä ja kaikki ”Huippumalli haussa”-ohjelmankin osallistujat taisivat olla aina täysi-ikäisiä ainakin ohjelman amerikkalaisformaatissa. Siltikin he olivat lopulta hyvinkin nuoria ja kehittymättömiä ja tekivät katsomani dokumentin mukaan ohjelmassa epäkypsiä ja siten itselleen vahingollisia päätöksiä. 

”Huippumalli haussa ja tosi-tv:n pimeä puoli”- dokumentin katsominen sai minut siten ymmärtämään oikeastaan ensimmäistä kertaa, että minäkin tosiaan olin mallintöitä tehdessäni vielä oikeastaan aivan lapsi. Kuitenkin haluni tehdä mallintöitä ja myös kunnian- ja menestyksenhimoni käytännössä pakottivat minut jo yläasteikäisenä sisään mallitoimiston ovista. 

Yläasteikäisenä oli silti kokemukseni mukaan lopulta hyvinkin outoa täytellä verokorttia ja palkkakuitteja taikka sitten mennä edeltävän päivän muotinäytöksen ja sitä seuranneen baari-illan jälkeen normaalisti kouluun seuraavana päivänä. Muistan tähän liittyen erään kerran, jolloin yläasteen opinto-ohjaajani tiedusteli minulta ennen tunnin alkua, satuinko minä olemaan sillä viikolla ilmestyneen Me Naiset-lehden kannessa?

Satuinhan minä ja sain kyllä kuulla asiasta muuallakin kouluni käytävillä enemmänkin kuin tarpeeksi. Sain osakseni lapsuudessa ja nuoruudessa tekemieni mallintöidenkin vuoksi monilta ikä- ja koulutovereilta paljon kateudesta johtuvaa sanallista nimittelyä ja kiusaamista. Tätä asiaa ei ainakaan auttanut se, että ryhtini oli tuolloin balettiharrastuksestanikin johtuen poikkeuksellisen hyvä ja että kuljin jo yläasteikäisenä usein aivan omissa maailmoissani.

Kun en tästä syystä onnistunut useinkaan osaltani tarpeeksi huomaamaan ja noteeraamaan ihmisiä ympärilläni, tulin leimatuksi helposti jonkinlaiseksi ylpeäksi oman napansa ympärillä pyöriväksi itserakkaaksi nirppanokaksi. Sellainen en kuitenkaan koe ikinä todella aidosti olleeni.

Mallintyöt olivat kohdallani yksi keino tulla näkyväksi ja ilmaista itseäni. Se ei tuntunut tapana kuitenkaan lopulta omalta ja ymmärsin mallintöitä kokeiltuani haluavani tulla ihmisenä nähdyksi ennemminkin sisäisesti ulkokuoreni sijaan. Halusin ja haluan yhä, että minussa itsessäni on jotakin sisältöä jonkin ulkoisen muodin, kauneuden tai brändäyksen sijaan. 

Samaan aikaan en sinänsä tuomitse malli- ja muotiteollisuutta alana. Jokaisella ihmisellä on omat intohimonsa ja mielenkiinnon kohteensa elämässä ja joillakin se kohdistuu lähinnä ulkoiseen estetiikkaan ja kauneuteen. Mielestäni on kuitenkin hyvin tärkeää nostaa esiin ja tuoda myös julki niitä muoti- ja mallialan kauneusihanteita ja muita vahingollisia lieveilmiöitä, joita ”Huippumalli haussa-tositv:n pimeä puoli”-dokumenttisarjassakin kuvataan.

Itse koin mallintyöt lopulta sellaisena vaiheena elämässäni, jota en mitenkään erityisesti kadu. Niiden tekeminen kun oli usein aivan todellista seikkailua ja myös jonkin aivan uuden opettelua. Minua myös kohdattiin ja kohdeltiin mallina pääasiassa hyvin ja asiallisesti, vaikkakin pinnallisesti. En koe siten ihmisenä ainakaan mitenkään traumatisoituneeni mallintöiden tekemisen seurauksena. 

Aikoinani minulla oli myös puhetta mallitoimistoni kanssa, että voisin palata halutessani työskentelemään heidän listoilleen suoritettuani ensin lukion alta pois. Olin tätä aiemmin joutunut luopumaan mallintöiden teosta ja oikeastaan aivan kaikesta muustakin elämässäni mielenterveyteni romahdettua 17-vuotiaana niin, että vietin lukion toisen vuoden pitkälti nuorosipsykiatrisessa osastohoidossa.

Paluuta mallialalle ei kuitenkaan enää lukion päätyttyä ollut siitäkään syystä, ettei kehoni psykiatrisen sairaala- ja lääkehoidon jäljiltä enää koskaan palautunut entisiin mallinmittoihin. Lisäksi niin mieleni kuin siihen asti vielä melko koskemattomana säilyneen ihonikin pinta oli tässä vaiheessa elämääni osakseni saamani psykiatrisen hoidonkin seurauksena jo rikkoutunut käytännössä niin pahasti, ettei paluuta malliuralle tästäkään syystä enää koskaan ollut.

Kun yhteys alkaa katketa

Etenkin näin jälkeenpäin ajateltuna ymmärrän, että olin alkanut jo neljäntoista vuoden iässä etääntyä aika perustavallakin tavalla itsestäni, tunteistani ja siten myös siitä elämästä, jota tuolloin elin. Muistan tähän liittyen erityisesti erään tilanteen noilta ajoilta, jossa tunnistin itsessäni selkeästi eräänlaisen perustavan tyhjyyden ja välinpitämättömyydenkin tunteen, joka ei tuntunut enää lainkaan normaalilta.

Muistan olleeni kerran 14-vuotiaana mallintöitä jo jonkin aikaa tehneenä yläasteeni liikuntatilojen pukuhuoneessa. Mallitoimistosta soitettiin tuolloin kännykkääni ja vastattuani puheluun sain tietää, että minut oli juuri buukattu Me Naiset-lehden kansikuvauksiin. Tämä oli mallialalla hyvinkin suuri asia ja saavutus etenkin, kun kyseessä oli vasta uraansa aloitteleva nuori malli. 

Tästä huolimatta muistan, kuinka en tiedon saatuani tuntenut lopulta oikeastaan mitään. Kiitin vain hillitysti ja varmaan aika robottimaisestikin minulle soittanutta mallitoimistoni buukkaajaa tiedosta, kirjasin kuvauksen kalenteriini ja lopetin sitten puhelun. Myöhemmin mallitoimistolla käydessäni puhelimessa kanssani puhunut buukkaaja totesi minulle, etten ollut tainnut puhelimessa todella tajuta, mihin kuvauksiin minut juuri oli buukattu. Vastasin hänen olevan tässä oikeassa.

Tämä ei kuitenkaan pitänyt oikeasti paikkaansa. Olin kyllä puhelimessakin ollessani tajunnut ja ymmärtänyt oikein hyvin kyseisen buukkauksen ja kuvauksen luonteen, mutten siitä huolimatta tuntenut tuolla hetkellä oikeastaan mitään. Huomasinkin tuossa hetkessä ensimmäisiä kertoja itsekin vähän säikähtäen oman sisäisen onttouteni ja tyhjyyteni ja sen, kuinka edes itselleni sillä hetkellä tärkeimmät ja tavoiteltavimmat asiat elämässä eivät meinanneet enää syystä tai toisesta tuntua oikein miltään.

Minusta oli kaikesta päätellen alkanut kaiken suorittamisen ja tunteiden tukahduttamisenkin seurauksena tulla jo 14-vuotiaana eräänlainen ihmisrobotti, joka ei tuntunut enää osaavan olla tunnetasolla todella läsnä omassa elämässään. Pakonomainen suorittaminen ja kunnianhimoinen menestyksen tavoittelu kumpusivat sisäisestä vaativuudestani ja perfektionismistani, joiden takana taas piili jo tuohon aikaan paljon vaikeita ja kestämättömiäkin tunteita, kuten syyllisyyttä, arvottomuutta ja syvää häpeää.

Olenkin vältellyt jatkuvan suorittamisen avulla lapsuudesta asti tuntemista ja itseänikin jopa siinä määrin, että ainoastaan rajut migreenikohtaukset saivat minut tuohon aikaan ikään kuin pakon kautta hetkeksi pysähtymään ja lepäämään. Olen siten ajanut itseäni ja hermostoani aivan lapsesta asti äärirajoille ja vähän niiden ylikin. Tästä kaikesta maksan tänä päivänä pitkäaikaisen ja mahdollisesti myös pysyvän työkyvyttömyyden kautta käytännössä hyvinkin kallista hintaa.

Vaikka huomasin jo lapsena etääntyväni aika pelottavankin tuntuisesti itsestäni ja tunteistani, en kuitenkaan osannut muuttaa elämääni tai toimintatapojani toisenlaisiksi. En meinaa todella osata vielä tänäkään päivänä kuunnella aidosti itseäni, kehoani tai jaksamistani. Sen sijaan olen kokenut aina vahvasti tarvitsevani suorittamista ja sisäistä vaativuutta itseni ja tunne-elämäni suojaksi siitä huolimatta, etten ole jaksanut suorittaa elämässäni paljoa mitään enää hyvin pitkään aikaan.

Perustavat tyhjyyden, välinpitämättömyyden ja sisäisen onttouden kokemukset suhteessa elämään, itseen ja ympäröivään maailmaan ovat seuranneet minua tiukasti lapsuudesta tähän päivään ja koen niiden vain osaltaan kasvaneen ja kumuloituneen sisälläni kuluneiden vuosien ja vuosikymmenien aikana. Tämän seurauksena olen menettänyt sisältäni lapsuuteni intohimon olemista ja elämistäkin kohtaan.

En ole tuntenut lapsena tai oikein aikuisenakaan käytännössä lainkaan oman jaksamiseni rajoja. Opin ennemminkin kaikessa vaativuudessani ja perfektionismissani halveksimaan kuin vaalimaan omia rajojani. Ajattelin, että onni ja menestyminen elämässä piilivät jossain jaksamiseni rajojen tuolla puolen ja että vasta ylittämällä ne toistuvasti olisin tarpeeksi tälle maailmalle ja itselleni.

Mutta eihän se lopulta mennyt lainkaan niin. Opin elämässäni kantapään kautta, että suorittaminen ja asioiden mahdollisimman hyvin ja oikein tekeminen ilman omien rajojen tuntemista ja kuuntelua lopulta ainoastaan rikkoo ihmisen mielen ja hermoston täysin. Sainkin ensimmäisen vakavan burnoutini jo peruskoulun yhdeksännen luokan keväänä. Tätä seurasivat tulevina vuosina ja vuosikymmeninä aina vain uudet loppuunpalamiset, kunnes toimintakykyni ei enää lainkaan palautunut niiden jäliltä.

Tanskalainen psykologian professori Svend Brinkman onkin todennut mielestäni hyvin osuvasti seuraavaa: ”Jos ajattelet myönteisesti joka päivä, teet lujasti töitä, pyrit olemaan paras versio itsestäsi, ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä, etkä ikinä anna periksi, niin ei ole rajoja sille, miten perusteellisesti voit palaa loppuun”. Sen seurauksena, että olin aina ennemminkin halveksinut kuin todella kuunnellut tai kunnioittanut omia rajojani ja jaksamistani, ajauduin myös lopulta vuosikausia kestäneeseen osastohoitokierteeseen, jonka aikana jopa sängystä ylös pääseminen syömisestä puhumattakaan tuntui pitkään melko mahdottomalta suoritukselta.

Psykiatrinen hoito piti myös aivan liian pitkäaikaisine ja runsainekin psyykenlääkityksineen omalla kohdallani huolen siitä, että sekä syvä uupumukseni että myös yhteyden katkeaminen itseeni ja tunteisiini kasvoi vuosien varrella kasvamistaan ja lopulta myös tilana kroonistui. Kuvaavan surullista nykyisessä hyvin suorituskeskeisyyden ja tehokkuuskulttuurin kyllästämässä ajassa on lisäksi se, miten jopa psykiatrisessa hoidossa pyritään nykypäivänä kokemukseni mukaan käytännössä pakottamaan ihminen voimaan osaltaan paremmin ja suorittamaan omaa toipumistaan.

Kun aloin vuodesta 2014 lähtien joutua säännöllisesti muun muassa vaikean uupumuksen ja sitä seuranneen masennuksen ja toimintakyvyttömyyden vuoksi akuuttipsykiatriseen osastohoitoon, minulle hoettiin jatkuvasti sekä osastonlääkärien että hoitajienkin toimesta, että minun pitäisi pystyä vain pakottaamaan itseni tekemään asioita, vaikka olin joutunut osastolle juuri siitä syystä, etten siihen enää osaltani vain pystynyt. Lisäksi hoidossa minulle määrätyt jaksamistani ja toimintakykyäni hyvin voimakkaastikin lamaavat lääkitykset pitivät osaltaan tehokkaasti huolen siitä, etten pystynyt enää saamaan itseäni mitenkään ylös sairaalasängystä, vaikka sitä yritinkin.

Eräskin omahoitajani osastohoidossa hoki minulla jatkuvasti seuraavaa mantraa: ”Fake it till you make it!”. Tämä tuntui minusta aina hyvin satuttavalta ja jotenkin myös absurdilta; olinhan käytännössä lapsuudesta asti ihmisenä suorittanut ja ”feikannutkin” oikeastaan kaiken elämässäni jopa siinä määrin, että päädyin lopulta täysin loppuun palaneena psykiatrisen osaston sairaalasängyn pohjalle.

Nykyhetkestä

Minä tein elämässäni kaiken niin pitkään kuin vain ikinä jaksoin mahdollisimman hyvin ja oikein. Sen seurauksena olen tänä päivänä tässä: Takanani loistava tulevaisuus ja edessäni vain inhimillinen hävitys ja oman itseyteni rauniot. Ihminen voi todella kokemukseni mukaan suorittaa itsensä lähes kuoliaaksi luullen samaan aikaan vilpittömästi tekevänsä ainoastaan sen, mitä elämässä pärjätäkseen ja menestyäkseen kuuluukin tehdä.

Näin toimiessani tulin kuitenkin lopulta vain tehneeksi elämästäni tuhoon tuomitun kärsimysnäytelmän ja omasta itsestäni pahimman viholliseni. Koska en missään vaiheessa elämääni oppinut aidosti ystävystymään itseni kanssa, hyväksymään itseäni tai oikein todella edes olemaan omissa nahoissani, päädyin vain lopulta suorittamaan kaikkea oman jaksamiseni ja terveytenikin kustannuksella.

Jos ei ole oman itsensä paras ystävä ja liittolainen, voi kokemukseni mukaan ajautua helposti olemaan oma pahin painajaisensa ja vastuksensa elämässä. Olenkin oppinut elämässäni toistuvasti kantapään kautta, että kyky kuunnella itseään ja olla ja elää vapaasti omassa itsessään on ennemminkin elämässä onnistumisen ja pärjäämisen elinehto kuin jokin kaikin voimin välteltävä tai vastaantaisteltava asia.

Tässä kirjoituksessa käsittelemääni taipumusta kovaan suorittamiseen ja itsensä hyväksymisen liittyvien asioiden ja teemojen älyllinen tiedostaminen ja ymmärtäminen ei myöskään kokemukseni mukaan vielä läheskään riitä siihen, että itseen ja elämään syvään juurtuneista vahingollisista käytöstavoista ja toimintamalleista voisi päästä käytännön tasolla onnistuneesti eroon. Jotta omaa selviytymisen palveluksessa ollutta suorittamiskäytöstä suhteessa itseen ja elämään voisi lähteä aivan konkreettisesti muuttamaan omaa hyvinvointia ja elämää palvelevampaan suuntaan, tarvitaan nimittäin myös tarpeeksi syvä tunnetason kokemus turvasta ja omasta kelpaavuudesta ilmankin suorittamista. 

Tarvitaan tila, jossa omaa sisäisyyttä ja vaikeitakin tunteita voidaan viimein kokea ja kohdata ilman jatkuvaa pakenemista suorittamiseen tai muuhun oman itsen välttelyyn. Tämän tilan muodostuminen vaatii tuekseen oman muutoshalun ja -tarpeen lisäksi oman kokemukseni mukaan välttämättä myös toisia ihmisiä; lähimmäisiä ja peilejä, joiden kautta itsensä kerran suorittamiseen ja syvälle sisäistettyyn häpeäänkin kadottanut ihminen voi pikkuhiljaa alkaa nähdä ja kokea itsensä ihmisenä täysin hyväksyttävänä, rakastettavana ja myös korvaamattoman arvokkaana huolimatta siitä, mitä hän jaksaa tai ei jaksa elämässään tehdä ja suorittaa.

Toivon, että jonakin päivänä niin minussa kuin kaikissa muissakin itseään liialliseen suorittamiseen paenneissa ja siinä pahasti uupuneissa ihmisissä voisi alkaa pikkuhiljaa kasvaa ja kukkia tällainen aidon olemisen, lepäämisen, itsearmollisuuden ja vapaudenkin tila. Toivon myös, että voisimme kaikki jossakin vaiheessa elämäämme kokea olevamme ihmisinä viimein niin järjen kuin tunteenkin tasolla tarpeeksi turvassa ilmankin jatkuvaa ja joskus aika pakonomaistakin tekemistä ja suorittamista.

Kirjoittaessani tätä tekstiä ymmärrän kivuliaankin selvästi sen tosiasian, että omassa itsessä tai elämässä ei voi loppujen lopuksi menestyksellisesti suorittaa oikein mitään todella oleellista tai tärkeää. Asioita, kuten lepoa, rakkautta tai toipumista vaikeista mielenterveyshaasteista ei nimittäin voi oikein mitenkään suorittaa onnistuneesti pois päiväjärjestyksestä. Lepo, toipuminen kuten myös kaikenlaiset olotilat ja tunteet pitää ennemminkin kyetä aidosti kokemaan ja elämään läpi, jotta olemisessa ja elämässä yleensä olisi ihan aidosti jotakin järkeä tai mieltä.

Näissä asioissa olen ollut omalta osaltani aivan auttamattoman huono lapsuudesta asti. Tästä huolimatta yritän yhä parhaan kykyni ja voimani mukaan opetella osaltani lepäämään, tuntemaan ja myös toipumaan. Yritän etsiä pelkän suorittamisen sijaan elämääni toimivampia ja kestävämpiä tapoja olla ja elää. Tänä päivänä omaa mieltäni tai elämääni ei joka tapauksessa lämmitä luonnollisesti enää lainkaan peruskoulun päättötodistuksessa aikanaan komeillut 9.6:n keskiarvo, alaikäisenä luomani mallinura tai oikeastaan mikään muukaan ulkoinen suoritukseni tai saavutukseni.

Ne kaikki tulivat nimittäin suoritetuiksi aivan liian kovalla hinnalla. Tämä hinta oli sekä itseni että työ- ja toimintakykyni pitkäaikainen ja mahdollisesti myös pysyväksi jäänyt menetys.

(Kaikki tässä kirjoituksessa olevat kuvat ovat malliajoiltani, joiden ottohetkellä olin ainoastaan 14-vuotias.)

Lue myös kirjoitukseni: