Riittämättömyys: Tuo itseäni niin kauan kuin muistan piinannut itsepintainen tunne. Riittämättömyys on mielessäni tunteena ja sananakin kuin hirviö, joka tuntuu pilkistävän aivan jokaisen nurkan takaa. Se irvistää sieltä minulle pilkallisesti huutaen täysillä korvaani: ”Sinä et riitä! Olet perustavalla tavalla epäonnistunut! Huono! Kelvoton! Säälittävä! Et ansaitse osaksesi mitään hyvää!”
Olen yrittänyt vaientaa riittämättömyydentunnetta ja sen luomaa sisäistä hirviötäni elämässäni monin eri tavoin. Tärkeimmät näistä ovat olleet suorittaminen, sisäinen vaativuus ja siihen vahvasti liittyvä perfektionismi. Olen ollut hyvin suorituskeskeinen ja ankara itselleni jo hyvin pienestä asti. Muistan, kuinka esimerkiksi jäin jo ensimmäisellä luokalla koulun päätyttyä piirtämään yhä uudelleen ja pakonomaisesti A- kaunokirjainta vihkooni, sillä en hyväksynyt itseltäni mitään muuta paitsi aivan täydellisen suorituksen.
Myöhemmin kouluelämässä erilaiset todistukset ja kokeista saadut numerot olivatkin minulle luonnollisesti elämääkin tärkeämpiä asioita; kokeissa menestyminen kun käytännössä määritti kaiken arvoni ihmisenä. Kokeista oli siten saatava aina se kaikista parhain numero, vaikka sen saaminen olisi käytännössä tarkoittanut itkemistä ja opiskelua tai vaikka olisin saanut kaikesta pänttäämisestä ja stressistä lopulta rajun migreenikohtauksen.
Täydellisyyden tavoittelu näkyi lapsena ja nuorena vahvasti myös harrastuksissani. Aloitin klassisen baletin harrastamisen kymmenvuotiaana ja laji oli perfektionismini kannalta kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Menestyinkin baletissa ja myös koulussa hyvin aina siihen asti, kunnes 17-vuotiaana mielenterveyteni romahti ensimmäisen kerran aivan toden teolla.
Lukion toisen luokan syksyllä kaikki voimani yksinkertaisesti loppuivat ja siihen astinen suoritusputkeni elämässäni päättyi vuoden ajaksi. Vietin tästä vuodesta suurimman osan psykiatrisessa osastohoidossa, jonne jouduin pian voimieni loputtua vaikean masennuksen ja itsetuhoisuuden vuoksi. Tämän välivuoden jälkeen jatkoin seuraavana syksynä lukio-opintoja normaaliin tapaan.
Nykyään ajattelen, että perfektionismini ja vaativuuteni elämässä on ollut hyvin ymmärrettävää, sillä pelissä on ollut käytännössä niin paljon muutakin kuin vain täydellisesti mennyt koe tai todistus. Jos en olisi ollut kaikessa lähes täydellinen, sisäinen riittämättömyyshirviöni olisi ottanut minusta nopeasti vallan saaden minut vakuuttuneeksi siitä, että olin ihmisenä täysin kelvoton ja etten oikeastaan ansaitsisi edes olla olemassa.
Kun voimat eivät riitä
Vaikka nykyään ymmärrän paremmin jo hyvin varhain alkanutta sisäistä vaativuuttani ja perfektionismiani, olen silti hyvin surullinen siitä, että elämäni on mennyt niin kuin se on mennyt. Olen surullinen siitä, että vietin lapsuuteni vuodet suorittamalla ja huolehtimalla, vaikka lapsuuden pitäisi olla huoletonta ja liioista vastuista vapaata aikaa. Lapsuudessa ja nuoruudessa tulisi nimittäin kerätä itselleen erilaisia taitoja ja voimia, jotta voisi jotenkin pärjätä myöhemmin aikuisuudessa.
Minä tulin keränneeksi kyllä monenlaisia taitoja, mutten niitä voimia. Tämän seurauksena olen ollut käytännössä koko aikuisuuteni ajan työkyvytön ja psyykkisesti pitkäaikaissairas. En ole siten pystynyt elämässäni käytännön tasolla paljoakaan hyödyntämään niitä oppeja ja taitoja, joita aiemmin itselleni haalin oman jaksamiseni ja rajallisten voimavarojeni kustannuksella. Jos voisin mennä ajassa taaksepäin, sanoisin sille itselleen aivan kohtuuttomankin ankaralle pikkutytölle:
”Hellitä lapsi hyvä! Ole vapaa ja huoleton, kun vielä voit! Maailma ei nimittäin tule milloinkaan valmiiksi ja tulet aina olemaan epätäydellinen ja keskeneräinen kaikesta suorittamisestasi huolimatta. Mutta se ei haittaa, sillä sinun arvokkuutesi tai kelpaavuutesi ei lopulta riipu siitä, mitä teet vaan siitä mitä olet ollut alusta asti: Inhimillinen ihminen ja juuri tässä inhimillisyydessäsi korvaamattoman arvokas! Mitä enemmän yrität vältellä tuskallista riittämättömyyden tunnetta ja todistaa sen kohdallasi paikkaansa pitämättömäksi, sitä enemmän uuvut. Uuvut itseesi ja oman mielesi ainaiseen sotatilaan. On nimittäin hyvin vaikeaa ellei jopa mahdotonta jaksaa suorittaa ja elää arkea, jos oma mieli on jatkuvasti kuin raivoisa sotatanner.”
En tiedä, olisinko kuunnellut lapsena aikuista itseäni tai olisinko edes osannut näiden neuvojen seurauksena olla itselleni yhtään sen lempeämpi tai armollisempi. Hyvin mahdollisesti en. Perfektionismini ja sisäinen vaativuuteni on nimittäin aina kummunnut jostakin hyvin syvältä ja kamppailen sen kanssa suuresti yhä tänäkin päivänä. Suorittaminen ja vaativuus ovat olleet itselleni kaiken kaikkiaan hyvin tarpeellinen selviytymismekanismi ja tapa tulla edes jotenkin toimeen oman itseni kanssa.
Mietin myös, miten voisin olla nykyhetkessä tuntematta edelleen syvää riittämättömyydentunnetta suhteessa omaan itseeni ja elämääni? Niin monet aivan normaaliin elämään kuuluvat asiat kun ovat itselleni käytännön tasolla yhäkin mahdottomia toteuttaa. Oli kyse sitten psyykenlääkityksestä eroon pääsemisestä, työkykyisyydestä tai perheen perustamisesta, päämäärä ja maali siintävät aina jossain hyvin kaukana ja jopa aivan tavoittamattomissa.
Kuitenkin aika ja elämä menevät eteenpäin säälimättömällä nopeudella ja vaikka kuinka yritän ja näen vaivaa omien tavoitteideni ja mielekkään elämän eteen, se ei jostain syystä vain tunnu ikinä riittävän. Vaikka tuntisin joissain asioissa jopa ylittäneeni itseni, omiin tavoitteisiini ja unelmiini liittyvät saavutukseni jäävät kuitenkin aina auttamattoman vajaiksi. Miten siis edes voisin päästä eroon minua jatkuvasti kalvavista riittämättömyydentunteista? Mistä löytäisin voimia ja motivaatiota jatkaa yrittämistä siitä huolimatta, ettei unelmieni toteutuminen ole kohdallani enää kovinkaan realistista?
Suorittamisen tie on tullut kohdallani joka tapauksessa jo aikaa sitten päätökseensä. Minulla ei vain enää ole siihen tarvittavia voimia kymmeniä vuosia kestäneen armottoman suoritusputken jälkeen. Mitä tämä sitten oman elämäni ja tulevaisuuteni kannalta käytännössä oikein tarkoittaa, jää lopulta nähtäväksi. En näet oikein vieläkään osaa muita tapoja saada asioita tehtyä ja valmiiksi, kuin suorittamisen ja itseni armottoman ruoskimisen. Kuten eräs psykologi minulle kuitenkin jo vuosia sitten viisaasti totesi, suorittaminen on kohdallani yhtä hyödyllistä kuin jo kuolleen hevosen piiskaaminen.
Kun hoitokaan ei riitä
Suorittaminen ja perfektionismi voi ujuttautua kokemukseni mukaan myös hyvin ikävällä ja häiritsevällä tavalla osaksi hoitoprosesseja ja haitata niitä aivan olennaisesti. Olen esimerkiksi yrittänyt ja yritän ajoittain yhä suorittaa ulkokohtaisesti omaa terapiaanikin. Tietynlaiset suorituspaineet ja tarve edistyä terapiassa ja voida paremmin voivatkin äärimmilleen vietynä kääntyä itseään vastaan ja siten myös paradoksaalisesti estää toipumista.
Hidas edistymiseni psykiatrisessa hoidossani onkin herättänyt minussa etenkin viime aikoina syviä ja perustavia riittämättömyydentunteita. On kaiken kaikkiaan hyvin stressaavaa ja haavoittuvaista olla oman hoitonsa osalta riippuvainen ulkopuolisista auttavista tahoista etenkin nyt, kun julkinen terveydenhuolto on kaikesta kuulemastani ja näkemästänikin päätellen romahtamassa aivan kokonaan. Haluaisin olla vapaa ja riippumaton ja pärjätä ilman tiivistä apu- ja tukiverkostoa etenkin nyt, kun minut on myös virallisesti uloskirjattu psykiatrisesta erikoissairaanhoidosta.
Postilaatikostani kolahti edelliseen liittyen jokin aika sitten entisen hoitavan psykiatrini laatima loppulausunto. Siinä oli kahteen sivuun tiivistettynä kymmenen vuotta kestänyt hoitojaksoni läheisellä mielialahäiriöpoliklinikalla. Oloni oli lausunnon lukemisen jäljiltä tyhjä ja turta. Koin syvää riittämättömyyttä ja epäonnistumista psykiatrisena potilaana. Loppulausunnon teksti oli kirjoitusasultaan ymmärrettävistäkin syistä hyvin virallista ja pelkistettyä. Se tuntui kuitenkin kaiken kaikkiaan kylmän tylyltä: Pitkää diagnoosiluetteloa seurasi kertaus massiivisesta lääkitys- ja hoitohistoriastani ja sitten maininta näiden kaikkien riittämättömästä hoitovasteesta.
Viimeisessä kappaleessa todettiin: ”HUS Psykiatrian linjauksen mukaan esh (erikoissairaanhoito) hoitojaksot ovat kuitenkin rajallisia, pitkäaikainen seuranta esh:ssa ei ole mahdollista ja esh hoitokeinot on laajasti käytetty, minkä vuoksi hoito siirtyy perustasolle, mistä käsin jatkossa hoidetaan reseptinuusinnat ja jatkolausunnot”. Toisin sanoen: Olen liian vaikea tapaus, enkä ole toipunut määräajassa, joten kohdallani ikään kuin luovutetaan.
Tavatessani psykiatrian poliklinikan omahoitajaani viimeisen kerran loppukeskustelun merkeissä hän ilmaisi olevansa iloinen siitä, että olin vihdoin onnistunut löytämään itselleni yksityiseltä puolelta hoitavan psykiatrin. Samaan hengenvetoon hän totesi olevan tietysti väärin, että joudun hankkimaan itselleni asianmukaista psykiatrista hoitoa yksityiseltä puolelta. Kuten edellisellä tapaamiskerrallakin totesimme, yksityiselle puolelle siirtyminen on kuitenkin tällä hetkellä valitettavasti ainoa tapa saada käytännön tasolla itselleni toimivaa ja haastavan kokonaistilanteeni huomioon ottavaa psykiatrista hoitoa.
Saamassani loppulausunnossani todettiin myös: ”Potilas voi edelleen tarvita ajoittain päivystyksen kautta lyhytkestoisen osastohoitojakson arviota voinnin kriisiytymisen yhteydessä vaikeaoireisuuden vuoksi”. Itse todella toivon, ettei minun täytyisi turvautua tulevaisuudessa kumpaankaan edellä mainituista. Päivystyspalvelut ja psykiatrinen osastohoito toimivat käytännön tasolla hyvin huonosti jo silloin, kun vielä olin erikoissairaanhoidon potilas. Voin vain kuvitella, kuinka huonosti ne toimivat nyt siirryttyäni erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon ja siis käytännössä yksityiselle puolelle.
Eräässä kohtaa loppulausuntoa tuotiin selkeästi esiin myös se valitettava tosiasia, ettei julkisessa psykiatriassa ole enää tarjota sellaisia hoitomuotoja, joista olen aiemmin hyötynyt ja joista voisin jatkossa hyötyä: ”Aiemmin tiheitä osastojaksoja. Potilas kävi tiheinä toistuneiden osastohoitojaksojen vuoksi osastointervallijaksoilla v. 2019-2020. Nykyisin HUS Peijas Psykiatrialla ei enää ole intervalli- tai päiväosastojaksoja.” Tämä on hyvin sääli, sillä etukäteen suunnitellut ja sovitut intervalli- ja päiväosastojoitojaksot olivat kokemukseni mukaan ainoita käytännön tasolla toimivia sairaalahoitomuotoja. Ne loivat tarvittavaa struktuuria ja turvaa niissä tilanteissa, joissa avohoidon palvelut eivät enää syystä tai toisesta olleet kohdallani riittäviä.
Akuuttipsykiatrinen osastohoito, jota siis enää on käytännössä tarjolla psyykkisten oireiden pahentuessa liikaa, on resurssien yhä vähentyessä luonteeltaan aina vain kaoottisempaa ja lyhytjänteisempää. Siten se on myös psyykkisesti rikkovampaa ja repivämpää. Akuuttipsykiatriset hoitopalvelut ovat siten nykyään kokemukseni mukaan käytännössä kaikkea muuta kuin sitä, mitä psykiatrinen potilas vaikeassa kriisitilanteessa kipeästi kaipaisi.
Loppulausuntoni lukeminen, kuten myös kaikki muut edellä mainitsemani psykiatrisen hoidon epäkohtiin liittyvät teemat, ovat kaiken kaikkiaan hyvin raskaita ja myös sisäistä riittämättömyydentunnettani voimakkaasti ruokkivia asioita. Ne ovat kuitenkin asioina ja ilmiöinä myös hyvin todellisia. Siksi niistä tulee mielestäni puhua ja kirjoittaakin avoimesti. Julkinen mielenterveyshoito sellaisena kuin olemme sen ehkä joskus tunteneet, on kaikesta päätellen romahtamassa aivan kokonaan. Nyt on vain pyrittävä potilaana jotenkin selviämään tästä romahduksesta.
Tunnen myös kansalaisena tähän kaikkeen liittyen syvää riittämättömyyttä, sillä en jaksa näiden kirjoituksieni lisäksi vaikuttaa toiminnallani sen enempää yhteiskuntaan ja sen päätöksentekoon. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että voimani ja toimintakykyni ovat edelleenkin kovin rajalliset. Tarvitsen myös yhä kipeästi psykiatrista apua ja kuntoutusterapioitani, vaikka kuinka haluaisin olla niitä tarvitsematta.
Olen ihmisenä ja psykiatrisena potilaana yhä riippuvainen yhteiskuntamme myöntämästä avusta ja tuesta siitä huolimatta, että erilaisia tukijärjestelmiä ollaan tänä päivänä yhä enenevissä määrin romuttamassa. Tämä kaikki on minulle ja varmasti myös monille muille vaikeista ja pitkäaikaisista mielenterveyden haasteista kärsiville ihmisille hyvin pelottava todellisuus elää. Tämä todellisuus on myös omiaan ruokkimaan psykiatristen potilaiden usein jo alunperin hyvin suuria riittämättömyyden ja turvattomuudenkin tunteita.
Minun on kaiken kaikkiaan todettava monikymmenvuotisen kokemukseni perusteella, että vaikka psykiatrisessa hoidossani on harkittu itseeni kohdistuvan voimakkaan vaativuuden ja perfektionismin tiimoilta jopa vaativan persoonallisuushäiriön diagnoosin asettamista, nykypsykiatrinen hoitojärjestelmä on kohdellut minua lopulta paljon vaativammin ja julmemmin kuin mihin olisin itse ikinä pystynyt. Omaan itseen kohdistuvasta patologisesta vaativuudesta ja perfektionismista voikin olla hyvin vaikeaa lopulta toipua sellaisessa yhteiskunnassa ja psykiatrisessa hoitojärjestelmässä, joka viljelee kumpaakin kovenevien arvojen ja kaiken inhimillisyyden jalkoihinsa tallovan yleisen tehokkuus- ja hyötyajattelun kautta.
Tästä huolimatta sekä minun että hyvin monen muunkin ihmisen pitää tulevaisuudessa vain yrittää parhaansa mukaan selvitä ja pärjätä sen avun ja tuen turvin, jota on kulloinkin saatavilla. Toivon, että se riittää sekä itselleni että kaikille muillekin psykiatrista apua tarvitseville ihmisille. Toivon myös, että voisin joskus riittää omalle itselleni. Minä nimittäin todella haluan riittää ja selvitä huolimatta kaikesta siitä, mitä elämässäni on tapahtunut ja mitä siinä vielä tulee tapahtumaan.
Päätän tämän kirjoitukseni seuraavaan runoon, jonka laadin perfektionismin ja vaativuuden teemaan liittyen:
Kun mikään ei riitä Se sitten kai siitä Kaikki merkityksellinen kun helposti katoaa Perfektionismin armottomaan pyörteeseen Tuomitsen itseni kaikesta Mitä olen tehnyt Ja jättänyt tekemättä Olen itseni pahin vihollinen Ja kiusaan itseäni lakkaamatta Kaikki minussa on väärin Tai ainakin nurinpäin Enkä saa selvyyttä siitä Kuka minussa milloinkin syyttää Ja kuka on syytetyn penkillä Kuka minussa jakaa rangaistuksia Ja kuka taas alistuu niihin Kiusaaminen ja itsen hiljainen murha On prosessina usein näkymätön Se jatkaa omaa oikeussalidraamaansa 24/7 Mieleni perukoilla samalla Kun yritän vain jotenkin selvitä Jokapäiväisestä arjesta Julma syyttäjä jakaa mielessäni Mielettömiä tuomioitaan Ja minä menen ja vikisen Yritän nuolla haavojani Murhanhimoisten iskujen välissä Mieli voi olla yhtä murhaa Perfektionismin ja Sisäisen vaativuuden ytimessä Sen viesti on aina sama: Sinä et riitä ihmisenä Olet perin juurin vajavainen Epäonnistunut Täysi luuseri Et ansaitse ihmisarvoa Tai edes ilmaa ympärilläsi Et ansaitse mitään hyvää Vain lisää kidutusta ja kuolemaa Sinusta ei tule ikinä mitään Odota vaan niin mokaat tämänkin Olet epäonnistuja Ihmisyyden pohjasakkaa Ansaitset palaa helvetin tulessa! Näin oma mieleni minussa kuiskii Ja joskus huutaa suoraan korvaan Yritän ohittaa tuon äänen Mutta usein voimani eivät riitä Joten se pääsee läpi ja riehuu päässäni Hirmumyrskyn tavoin Jättäen jälkeensä hiljaisuuden Puhtaasta epätoivosta tehdyn: Miten voin elää mielen kanssa Joka haluaa tuhota minut? Kiusata henkihieveriin Kunnes jäljellä ei ole enää Mitään pelastamisen arvoista Mielensisäinen murha On arkipäivää ihmiselle Josta vaativuus ja perfektionismi On ottanut vallan Yliminä jyrää siellä jatkuvasti Kukistaen heikompansa Jättäen sen inhimillisen osan itsestä Vaikeroimaan henkitoreissaan Inhimillisyys ja armo itseä kohtaan On perfektionistille jotakin Hyvin vaikeaa ja vierasta Ne usein vain triggeröivät esiin Sisäisen vaatijan ja syyttäjän Ja niin sisäinen oikeudenkäynti On jälleen valmiina alkamaan Minun tulisi vaalia itsessäni Inhimillisyyttä ja armoa Itsemyötätuntoa ja rakkautta Se on kuitenkin vaikeaa Ja jopa vaarallista silloin Kun puhutaan perfektionismista Muita ihmisiä kohtaan Voin kyllä tuntea empatiaa Ymmärtää ja välittää Ehkä vähän liiankin kanssa Mutta oma mieleni On usein raivoisa sotatanner Jossa taistelu on rumaa Säälimätöntä ja jatkuvaa Sen tiimellyksessä menetän mieleni Yhä uudestaan Ja kärsin suuria tappioita Ihmisyyteni kustannuksella Voisinpa olla itseäni kohtaan Yhtä ymmärtävä ja armollinen Kuin mitä olen toisia kohtaan! Jostain syystä omalla kohdallani Pätevät kuitenkin eri luonnonlait: Minä olen syypää kaikkeen Samalla kun muut pääsevät Mielessäni aina pälkähästä Olen väsynyt taistelemaan Oman mieleni kanssa Anomaan aselepoa ja rauhaa Sillä en vain enää jaksaisi Tätä hyödytöntä sisäistä sotaa Jossa ei ole enää voittajia Ainoastaan häviäjiä Murtuneita mieliä ja sydämiä Tuhoja joita ei aina voi korjata Ehkä elämäni päivät Eivät edes riitä Perfektionismin pedon taltuttamiseen Ehkä tulen aina olemaan Mieleltäni vähän jakautunut Haluan silti oppia tuntemaan Itseäni kohtaan myötätuntoa Pitää itseäni kädestä Myös niissä hetkissä Joissa on kovin vaikeaa Joissa olen epäonnistunut Ja hyväksyvää rakkautta vailla Olkoon se minun tavoitteeni Ei suorittaminen ja itseni ylittäminen Vaan armo ja suopeus Ymmärrys siitä että elämä on kovaa Eikä kohtele ketään silkkihansikkain Miksi siis olla itseään vastaan Kun voisi myös olla Itsensä puolella? Ja kuka minua lopulta Todella puolustaa Ellen minä itse?
Lue myös kirjoitukseni:
Katja, olet upea ihminen (sanoo sisäinen syyttäjäsi nyt mitä hyvänsä!) ja kirjoituksesi on jälleen tärkeä puheenvuoro inhimillisyyden puolesta.
Kiitos sinulle!
Kiitos paljon Päivi ihanasta kommentistasi!💜