On lähtöjä, on paluita.

On lopullisia tienhaaroja.

On yhdessä sovittuja päätöksiä siitä,

tähän on tultu, tästä on jatkettava,

mutta eri suuntiin.

On tarinoita, johon kietoutuu vuosien, jopa elämän mittainen matka.

Henkäyksiä, jotka hiljaisuudellaan piirtävät välimatkat kiinni,

kurovat umpeen jotain, mitä meidän oli tarkoitus yhdessä saavuttaa.

Emme vain pystyneet.

Oli inhimillisiä tarpeita, jotka eivät koskaan tulleet täytetyiksi.

Oli tunteita, jotka tulivat ristiriitaisesti nähdyiksi.

Oli kapinallisuutta, joka kohdistui toiseen.

Oli projisoimista peiliin katsomisen sijaan.

Oli kipua, joka säntäili milloin mihinkin kulmaan,

mutta mitä kumpikaan ei uskaltanut,

osannut ja voinut ottaa yhdessä rakastettavaksi.

Oli itselleen valehtelua.

Oli uskottelua, toivomista, vaatimista.

Oli ennen kaikkea vaatimista, huolimatonta paineiden kohdistamista.

Oli suunnaton ylpeyttä elämän ja rakkauden voiman edessä,

omavoipaisuutta ja korostunutta itsekkyyttä.

Oli riemua yhteisestä matkasta.

Jotain sellaista, mitä kukaan muu ei koskaan pysty olemaan:

me ja meidän yhteytemme.

Oli sanattomuus ja yhteinen tietoisuus.

Oli hetkiä, jotka olivat harmoniassa ja sulassa sovussa,

pieniä ohimeneviä silmänräpäyksiä,

jossa kaikki ristiriidat katosivat.

Oli yhtenäisyys, yhteys, rakkaus.

Oli sukulinjoja pitkin punoutunut juurevuus,

tieto siitä, että on kannateltu.

Mutta aina tuli uusi päivä, uusi sotku, uusi sekasorto.

Tuli uusi tarve, toive, vaade.

Johon kumpikaan ei osannut vastata.

Kunnes taivuimme pikkuhiljaa sen totuuden edessä,

sielujen polku oli päättynyt,

erilleen ajautunut, tuntemattomaksi muuttunut.

Sinetti, joka purettiin, rikottiin,

tuhottiin, päälle astuttiin,

vain siksi, että oli aavistus uudesta.

Tähän päättyi unelma.

Tähän päättyi usko meidän tulevasta.

Tähän päättyi meidän tarina.

Tarina, joka ei koskaan ehtinyt täysin muodostua,

eheytyä eikä täyttyä.

Se oli auki ja rikki koko ajan.

Se oli kuin pieni haavoittunut linnunpoikanen,

avuton ja täysin muiden armoilla.

Sellainen ihmissuhteemme oli.

Kaksi syvästi haavoitettua lasta,

joista kumpikaan ei osannut luoda turvaa

toisilleen, välilleen.

Kaksi kaunista sielua, joiden sielujen säihke

kumosi toisensa.

Ei yhdistynyt vaan riitautui keskenään,

kivuten toinen toisensa yli ja ali.

Vastinparit, jotka eivät koskaan olleet täysin hiotut.

Sitä me olimme ja paljon muutakin.

Ehkä vielä joskus

tulee ymmärrys, anteeksianto ja rakkaus.

Mutta sitä ennen

on aika surun, jäähyväisten.

On tapoja lopettaa asioita,

mutta kaunein niistä lienee:

Kiitos.

Lempeää joulun aikaa jokaiselle. Palataan taas ensi vuoden puolella!

Lämpimin terveisin Anna