Täytin viime kuussa jälleen vuosia. Ikää on siten tällä hetkellä plakkarissa jo 42 vuotta ja taidankin olla ikäni puolesta jo aika tukevasti keski-ikäinen. En kuitenkaan tunne itseäni edelleenkään keski-ikäiseksi, enkä tietyllä tapaa edes vielä kovin aikuiseksi. Ehkä jotkut ihmiset itseni mukaan luettuna eivät tulekaan lopulta oikein koskaan tuntemaan oloaan kovinkaan aikuisiksi. Ehkä me jäämme ihmisinä henkisesti johonkin matkan varrelle kykenemättä aidosti orientoitumaan tähän hetkeen ja sitä seuraavaan. 

Joka tapauksessa aika ja elämä tuntuvat hujahtaneen kohdallani ohi lopulta aivan liian nopeasti. En ole jaksanut reagoida ajan kulumiseen, ikääntymiseen tai elämäänkään osaltani enää pitkään aikaan oikein mitenkään ja siksi oloni tuntuu muuttuvan vuosi vuodelta vain epätodellisemmaksi. Ehkä niin käy jossain määrin ikääntymisen myötä meille kaikille.

Ehkä lapsuus on tavalla tai toisella kaikille ihmisille sitä aikaa, jolloin hän on itselleen ja muillekin todellisin ja psyykkisestikin eniten olemassa. Monet muistisairaat vanhuksetkin tapaavat ymmärtääkseni muistaa kaikista parhaiten oman lapsuutensa. Lapsuus jättää meihin ihmisinä usein voimakkaimman muistijäljen ja se on ajanjakso, joka ajallisesta kaukaisuudestaan huolimatta katoaa muististamme usein vasta viimeisenä.

Vietimme tänä vuonna syntymäpäiviäni äitini luona vain pienen perhepiirin kesken. Näin minun ei tarvinnut stressata juhlien järjestämisestä kotona siivouksineen tai muinekaan valmisteluineen. Minun tarvitsi käytännössä vain jaksaa huolehtia omiin synttärijuhliini saapumisesta, joka tämänhetkisen aloite- ja jaksamiskykyni huomioon ottaen oli lopulta myös enemmän kuin tervetullutta.

Syntymäpäivänäni tuli myös kuluneeksi päivälleen 23 vuotta siitä, kun tapasin mieheni Timon ensi kertaa juhliessani 19-vuotissyntymäpäiviäni kotikaupunkini yöelämässä. Aloimme tapaamishetkestämme lähtien seurustella heti tiiviisti ja tähän päivään mennessä olemme ehtineet olla naimisissakin jo runsaan 18 vuoden ajan.

Siitä päivästä, jona tapasimme, tuntuu kuluneen aikaa pieni ikuisuus. Samaan aikaan yhdessä viettämämme aika tuntuu lentäneen kuin siivillä. En voi tietää, kuinka paljon aikaa minulla tai meillä Timon kanssa on vielä jäljellä tässä elämässä tai edes sitä, mitä tämä päivä tai huominen tuokaan elämäämme lopulta tullessaan. Meillä kun on ihmisinä todella olemassa ainoastaan tämä hetki sekä toinen toisemme siinä.

Kaikki muu on tässä elämässä lopulta hyvinkin epävarmaa ja usein luonteeltaan vain pelkkää spekulaatiota. Voimme ihmisinä kyllä suunnitella ja unelmoidakin monista asioista ja kohtaloista, mutta kaikki elävä ja oleva on kuitenkin osaltaan aivan jatkuvassa sisäisen ja ulkoisenkin muutoksen, epävarmuuden ja kaaoksen tilassa.

Elämä onkin luonteeltaan jatkuvaa valon ja varjon leikkiä. Se on varovaista ojentautumista kohti toivoa, tätä hetkeä ja tulevaa myös niissä hetkissä, joissa kaikki tuntuu jo täysin menetetyltä. Elämä on luopumista ja samaan aikaan epätoivoista tarrautumista siihen, jota ei ole kuitenkaan varaa mitenkään menettää. Se on rikkoutuneita unelmia ja unelmoimista niistäkin huolimatta. 

Lopulta kaikki elämä on mielestäni perimmäiseltä luonteeltaan anteeksipyytelemätöntä ja röyhkeääkin kuoleman uhmaamista. Se on perustavaa uhmaa ja kapinaa edessä siintävän varman kuoleman ja katoavaisuuden edessä. Samaan aikaan se on kasvamista ja samanaikaista riisuutumista nuoruudesta ajan hampaan alla. Elämä on oman kuolevaisuuden kohtaamista ja uskallusta vetää siitä huolimatta keuhkot vielä kerran täyteen ilmaa.

Elämä on myös lopulta aivan perustavaa antautumista ja heittäytymistä sen varaan, että jokin siinä on ja kannattelee siitä huolimatta, että oma oleminen voi tuntua pääsääntöisesti vain yhdeltä pitkältä vapaapudotukselta. Se on tiedostus siitä, että aika jonakin päivänä loppuu ja samanaikainen usko hengen kuolemattomuuteen ja ikuisuuteen.

Elämä on lyhyt henkäys ja samaan aikaan loppumattoman pitkältä tuntuva marssi kohti ajan loppua. Se on kaunis ja säälimätön kamppailu oikeudesta olla olemassa, oikeudesta kuulua johonkin ja myös oikeudesta olla osa jotakin itseä paljon suurempaa.

Elämä on kaipuuta yhteyteen ja samalla taistelua oman itseyden ja erillisyyden puolesta. Se on välittämistä ja rakastamista pelosta ja kuolemasta huolimatta. Elämä on sokeaakin uskoa ja luottamusta siihen, että kaikki tulee lopulta kuitenkin järjestymään tavalla taikka toisella. Se on kylmiltään toteutettu hyppy tyhjyyteen ilman tietoa alla häämöttävän pohjan syvyydestä.

Elämä riisuu ihmiseltä usein pois kaikki turhat luulot viimeistään keski-iässä. Omalla kohdallani se teki näin jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Tähän ikään mennessä olen siten tullut osaltani jo ehkä vähän liiankin tietoiseksi kaiken elävän perustavasta katoavaisuudesta ja hauraudestakin. Kaikki elämä ja elävä onkin lopulta luonteeltaan jotakin hyvin haurasta samaan aikaan kuin se on myös jotakin käsittämättömän voimakasta ja väkevää.

Kaikkea elävää ja olevaa pitää siten koettaa suojella ja vaalia henkeen ja vereenkin asti. Kaikki elämä kun on lopulta ainakin jossakin määrin hyvää ja myös arvokasta. Tämä koskee myös omaa elämäni. Siksi yritän jaksaa edelleen tarpoa eteenpäin tätä kivikkoista elämänmatkaa siitäkin huolimatta, että edessäni levittäytyvä maasto on yhä hyvinkin karu ja myös vaikeakulkuinen.

Elämä voi nimittäin olla tietyissä hetkissä myös jotakin tavattoman keveää, kaunista ja myös kannattelevaa. Elämä voi olla täynnä yritystä, merkitystä ja toivoa silloinkin, kun kaikki konkreettinen mielekkyys, merkitys ja toivo tuntuvat sen osalta jo pitkälti sammuneen. Näin ainakin tässä iässä ja hetkessä haluan ja valitsen osaltani uskoa.

Päätän tämän kirjoitukseni aikaa ja elämääkin osaltaan käsittelevään runoon:

Ennen kuin maailma loppuu 

Ennen kuin maailma loppuu,
yritän vielä kerran kerätä itseni 
kokoon ja hengittää.
Ennen kuin uutiset ovat 
ne kaikista pahimmat,
yritän vielä osaltani uskoa 
ja luottaakin hyvään.
Yritän nähdä toivoa sielläkin,
missä sitä ei enää ole ja
asuttaa parhaani mukaan 
tätä arpista kehoa ja mieltä.

Kehoa ja mieltä, 
jotka ovat tunteneet nahoissaan
niihin kylvetyn epäilyksen 
ja tuhon.
Kehoa ja mieltä,
jotka ovat värisseet henkitoreissaan 
tämän ihmiskunnan ja omankin 
tunnekylmyytensä edessä.
Kehoa ja mieltä, 
jotka epätoivoisesti kaipaavat turvaa 
ja lämpöä kokemansa koleuden ja 
kylmäkiskoisuuden tilalle.

Minä yritän olla itse itselleni 
se turva, 
jota janoan ja kaipaan 
siitäkin huolimatta,
että oma kehoni ja mieleni 
tuntuvat usein aivan liian 
pelottavilta paikoilta olla 
ja asuttaa.

En nimittäin pääse niitä 
minnekään pakoonkaan,
sillä ne ovat minä:
kipuileva ja hajanainen minä,
minä, joka yritän jotenkin vain 
selvitä hengissä kipuilemalla,
oireilemalla ja tarrautumalla 
kouristuksenomaisesti johonkin 
jo kauan sitten menetettyyn.

Ennen kuin maailma loppuu,
haluan vielä tehdä sovinnon
oman kehoni ja mieleni kanssa.
Haluan oppia arvostamaan
ja rakastamaan kumpaakin
siitäkin huolimatta,
että tiedän lopulta menettäväni 
molemmat.

Ennen kuin maailma loppuu
yritän kaikesta huolimatta 
uskaltaa olla minä.

Lue myös kirjoitukseni: