Täytin viime viikolla jälleen vuosia. Olen siis taapertanut ja tallustanut tämän maan päällä jo 41 vuotta. Se on aikana aika pitkä tai sitten lyhyt; riippuu kai pitkälti siitä, miltä kantilta asiaa tarkastelee ja keneltä kysyy. Itsestäni joka tapauksessa tuntuu tällä hetkellä, että kuljettuja maileja on takana jo aika paljon ja tähän mennessä kuljettu elämän matka tuntuu minussa tällä hetkellä aika pohjattomankin tuntuisena väsymyksenä ja uupumuksena.

Vakavaa ja pitkäaikaista väsymystä ja uupumusta käsittelevä kirjoitukseni julkaistiinkin hiljattain Helsingin Sanomien ”Lukijan mielipide”-palstalla. (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000011086446.html.) Sama kirjoitus ilmestyi myös Helsingin Sanomien paperiversiossa otsikolla: ”Mitä jos työkyky ei palaa ikinä?” (Helsingin Sanomat 11.3.2025). Kirjoitin siinä omasta hyvin poikkeukselliseksi kokemastani väsymyksestä ja uupumuksesta, jonka vuoksi olen ollut työkyvytön ja melko toimintakyvytönkin jo hyvin pitkään.

Pohdin kirjoituksessani sitä, saako ihminen tässä kulttuurissa ja yhteiskunnassa olla pitkäaikaisesti ja mahdollisesti myös pysyvästi väsynyt ja uupunut? Entä mitä sitten, jos omasta väsymyksestä ja uupumuksesta toipumisessakin ikään kuin epäonnistuu, eivätkä uupumusjaksot elämässä ole jaksottaisia vaan ennemminkin pysyvä olotila? Riittääkö yhteiskunnan tai edes yksilön oma ymmärrys tällaisissa tilanteissa? Ilmaisin kirjoitukseni lopuksi toivovani, että se riittäisi ja että myös pitkäaikaisesti ja jopa pysyvästi työkyvyttömällä ihmisellä olisi sisäinen ja ulkoinenkin oikeus palautumiseen ja lepoon.

Yllätyksekseni tämä hyvin yksilöllisestä ja poikkeuksellisesta näkökulmasta kirjoitettu mielipiteeni näytti resonoivan monissa lehden lukijoissa vahvasti. Kirjoitukseni olikin yhden kokonaisen päivän lehden sähköisen version kolmanneksi luetuin mielipidekirjoitus. Olen saanut sen tiimoilta myös paljon positiivista ja rohkaisevaa palautetta sekä lehden sähköisen version kommenttiosiossa että myös sosiaalisen median kautta. Monet ihmiset ovat ilmaisseet minulle samaistuvansa vahvasti kirjoitukseni ajatuksiin ja tunnelmiin siitä huolimatta, että se kuvaa omaa hyvin poikkeuksellista ja pitkittynyttä väsymyksen ja työkyvyttömyyden tilaani.

Mietin, mistä kaikesta kirjoitukseni saama vastaanotto ja samaistumisen määrä oikein kertoo? Onko yhteiskuntamme yhä koventuvassa arvoilmastossa ja erilaisissa tehokkuusvaatimuksissaan uuvuttamassa kansalaisiaan jo aivan kollektiivisella tasolla? Kasvavat uupumustilastot ja yleinen mielenterveyskriisi on ainakin jo pitkään ollut yhteiskunnassamme valitettavan ilmeinen. Mitä tällaisista kehityskuluista lopulta oikein seuraa ja olemmeko yhteiskuntana varautuneet näihin seurauksiin?

Joka tapauksessa olen iloinen vaikkakin hieman yllättynyt, että unettomana yönä lähinnä levottomasta päähänpistosta Helsingin Sanomiin lähettämäni kirjoitus lopulta julkaistiin lehdessä. Olen myös iloinen ja kiitollinen kirjoitukseni saamasta hyvästä vastaanotosta. Se saa myös osaltaan miettimään, olemmeko ihmisinä lopulta kuitenkaan niin kovin erilaisia? Vaikka oma kokemukseni väsymyksestä, uupumuksesta ja niihin liittyvästä pitkäaikaisesta työkyvyttömyydestä on tilastollisesti suurestikin valtavirrasta poikkeava, monet ihmiset voivat silti kaikesta päätellen ymmärtää ja samaistuakin omiin ajatuksiini ja tunnelmiini.

Tämä luo itselleni toivoa liittyen yleisesti ihmisyyteen ja inhimillisyyteen. Kirjoituksesta saamani palaute myös muistuttaa minua siitä, että vaikka yhteiskunnastamme tulee varmasti aina löytymään niitä ihmisiä, jotka eri tavoin vähättelevät, arvostelevat ja tuomitsevatkin erilaisista jaksamis- ja terveyshaasteista kärsiviä yksilöitä, sieltä löytyy myös niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät ja hyväksyvätkin heidät kaikesta huolimatta. Tämä puolestaan vahvistaa uskoani siihen, että ehkä jonakin päivänä voin itsekin ymmärtää ja hyväksyä itseni juuri sellaisena kuin olen: hyvin väsyneenä ja muutenkin vajavaisena ihmisenä, mutta siitä huolimatta ihmisyydessäni riittävänä.

Tähänastisesta matkasta

Joka tapauksessa aika ja tähän mennessä kulkemani elämän matka on lopulta kulunut ja mennyt ohi hyvin nopeasti. Selkäni takanani on jo paljon koettua ja elettyä elämää: ilon ja surun hetkiä, koettuja voittoja ja epäonnistumisia. En koskaan aavistanut, että elämäni voisi olla tässä iässä sellaista, millaista se nyt konkreettisesti on. Ajattelin, että olisin jaksanut ja pystynyt paljon enempään kuin mitä olen jaksanut ja mihin olen pystynyt. Ajattelin ja oletin muun muassa, että takanani olisi tässä iässä ainakin jo melko pitkä työura ja oma perhe.

Ajattelin, että olisin kaikista elämän vaikeuksista ja hankaluuksista huolimatta kuitenkin pystynyt luomaan itselleni melko normaalin elämän; työstinhän ongelmiani ja oireitani pitkään terapiassa ja sitouduin muutenkin tunnollisesti psykiatriseen hoitooni. Lisäksi minulla on aina ollut paljon päättäväisyyttä, kunnianhimoa ja haluakin voida paremmin ja menestyä elämässä. Hankinhan aikoinaan itselleni maisterin tutkinnon ja valmistuin yliopistosta erinomaisin arvosanoin.

Ajattelin ja odotin kaikkien suoritusteni ja opintomenestykseni takaavan minulle lopulta pätevyyden ja kyvyn työskennellä ja luoda uraa valitsemallani alalla. Näin ei kuitenkaan kaikista yrityksistäni ja ponnisteluistani huolimatta lopulta käynyt. Voimani vain loppuivat kesken. Ja nyt olen tässä: eletyn elämäni raunioilla takanani lupaava ja loistava tulevaisuus.

Loppujen lopuksi emme voi ihmisinä myöskään vaikuttaa paljoakaan siihen, mitä meille tai meille tärkeille asioille ja ihmisille tulee tämän elämän aikana lopulta tapahtumaan. Voimme esimerkiksi sairastua tai kokea muita vastoinkäymisiä ja esteitä elämässä, jotka muodostuvat lopulta niin raskaiksi asioiksi läpikäydä ja kokea, että emme ole ihmisinä enää niiden jälkeen entisellämme. 

Itselläni tällaisia esteitä ja koetuksia elämässä ovat olleet vaikea-asteinen psyykkinen sairastuminen 17-vuotiaana ja siitä alkanut psykiatrinen hoitokierre, joka tietyllä tapaa jatkuu yhä tänäkin päivänä. Oman hoitopolkuni varrelle on kuluneiden vuosien ja vuosikymmenien varrella mahtunut paljon vaikeita ja jopa traumatisoivia hoitotilanteita ja -kokemuksia. Sen varrelle on onneksi mahtunut myös hyviä ja parantavia kohtaamisia, kuten kummatkin pidemmät psykoterapiani. Ne ovat kaikesta psykiatrisen hoidon piirissä kokemastani huolimatta pitäneet minut jotenkin kiinni tämän elämän syrjässä. 

Toinen elämääni ja jaksamistani siinä vahvasti määrittänyt ja vaikeuttanut sairaus oli kohdallani kilpirauhasen kasvain. Se todettiin minulla kymmenisen vuotta sitten sinä keväänä, jolloin täytin 30 vuotta. Siten se kevät, jonka piti merkitä minulle elämässä eteenpäin menemistä valmistumisineen ja perheenperustamishaaveineen, merkitsikin lopulta vain uuteen sairastamiskierteeseen tippumista. En saanut viiteen vuoteen julkisesta terveydenhuollosta asianmukaista hoitoa kilpirauhaseni poiston jälkeiseen vajaatoimintaani ja tämä luonnollisesti vaikutti hyvin negatiivisesti sekä fyysiseen että psyykkiseen vointiini.

Samana keväänä myös ensimmäinen pitkä psykoterapiani, joka oli pitkään kannatellut psyykkistä vointiani ja mahdollistanut edes jonkinlaisen toimintakyvyn elämässä, loppui kesken taloudellisista syistä. Kävinkin viimeisellä terapiakäynnilläni lopulta akuuttipsykiatriselta osastolta käsin. Lienee selvää, ettei silloisen hyvin akuutin psyykkisen ja fyysisen kriisin keskellä ollut mahdollista lopettaa pitkää terapiatyöskentelyä kovinkaan onnistuneesti.

Putosin tuon kevään jälkeen vuosikausiksi hyvin pimeään ja toimintakyvyttömäänkin paikkaan, jonka kokeminen ja läpieläminen oli henkisesti hyvin raskasta sekä itselleni että läheisilleni. Olinkin psyykkisen vointini puolesta monia vuosia hyvin repivässä ja myös uudelleentraumatisoivassa hoito- ja sairaalakierteessä, josta en meinannut päästä mitenkään ulos.

Lopulta hakeuduin ja myös pääsin erään yksityisen endokrinologian professorin potilaaksi, joka osasi hoitaa kilpirauhasen poiston jälkeistä vajaatoimintaani viimeinkin oikein ja asianmukaisesti. Minulle myönnettiin myös Kelan toimesta neljän vuoden kuluttua edellisen psykoterapiani loppumisesta uusi pitkä psykoterapia. Myöhemmin sain sen rinnalle myös psykofyysisen fysioterapian Kelan vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena.

Näiden hoitojen ja hoitokontaktien avulla vointini alkoi taas hiljalleen kohentua ja pääsin viimein irti hyvin kaoottisesta ja stressaavasta akuuttipsykiatrisesta hoitokierteestä. Tähän kaikkeen meni kuitenkin niin paljon aikaa, että nyt 41-vuotiaana huomaan olevani auttamattomasti jäljessä oikeastaan aivan kaikessa elämässä. Aika onkin lopulta ehkäpä se kaikista kallisarvoisin asia elämässä. Kuitenkin se kuluu ja menee säälimättömästi eteenpäin siitä huolimatta, että oma elämä ja toipuminen eivät menisikään.

Ja nyt olen tässä: edelleen hyvin keskeneräisenä ja väsyneenä ihmisenä etsimässä tapoja ja keinoja olla ja elää siitä huolimatta, että monet omaa elämääni koskevat odotukset ja haaveet eivät koskaan käyneet toteen. Olen jaksanut viime vuosina alkaa jälleen pienin askelin luomaan ja kirjoittamaan. Aloitin vähän yli vuosi sitten tämän blogin kirjoittamisen ja sen myötä kirjallinen ilmaisuni on lähtenyt lentoon aivan uudella tavalla. Myös laulaminen on nykyään säännöllisen epäsäännöllinen osa elämääni monen vuoden hiljaisuuden ja mykkyydenkin jälkeen. 

Yritän luoda ja sen kautta ilmaista itseäni, jotta tuntisin kaikesta huolimatta itseni yhä jollakin tavalla olevaksi ja eläväksi ihmiseksi. Haluan luovuuteni kautta myös koettaa rakentaa yhteyttä ja siltoja toisiin ihmisiin ja heidän kokemusmaailmaansa. En ole nimittäin kaikesta jaksamattomuudestani ja eristäytyneisyydestäni huolimatta ikinä halunnut kokea olevani ihmisenä saari vaan osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Haluan ojentautua ulospäin kohti toisia ihmisiä, vaikka siihen luonnollisesti liittyy aina omat riskinsä ja pelkonsakin.

En kaiken kaikkiaan tiedä, mikä minun tai minun elämäni tarkoitus lopulta oikein on tai onko sitä edes. Tästä huolimatta yritän edelleen luoda jotain uutta voimavarojeni ja jaksamiseni mukaan ja sitä kautta tehdä itseäni muulle maailmalle jotenkin ymmärrettäväksi, näkyväksi ja siten olevaksi. Toivon voivani luomisen ja luovuuden kautta tavoittaa paremmin muita ihmisiä ja myös itseäni. Haluan nimittäin olla itselleni ja muillekin ihmisille niin totta, kuin vain ikinä pystyn ja uskallan. Totuus ja todellisuus merkitsevät ja painavat nimittäin vaakakupissa lopulta paljon enemmän kuin mikään kuviteltu tai haaveiltukaan todellisuus.

Ja rakkaus: sen voimin tässä elämässä on kokemukseni mukaan mahdollista jaksaa tai kestää ylipäätään mitään. Olen ollut rakastettu kaikki nämä vuodet oman puolisoni toimesta, jonka tapaamisesta tuli viime viikolla myös kuluneeksi tasan 22 vuotta. Tapasimme sinä iltana, jolloin täytin 19 vuotta, paikallisessa yökerhossa ja olemme siitä lähtien pitäneet hyvin tiiviisti yhtä. En varmasti olisikaan tässä kirjoittamassa tätä tekstiä ilman rakasta aviomiestäni ja pitkäaikaista elämänkumppaniani.

Ilman läheisiä ja rakkautta onkin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, elää tässä maailmassa, joka on monilta osin hyvin raadollinen ja säälimätön. Ainoita lohtuja ja lieventäviä asianhaaroja elämässä ovatkin usein sen aikana koettu yhteys, välittäminen ja rakkaus. Ne toimivat vastavoimina sille kaikelle välinpitämättömyydelle ja julmuudellekin, joka piirtyy verkkokalvoillemme päivittäin tavalla tai toisella. 

En tosin ole vielä näiden elettyjen vuosien jälkeenkään kovin hyvä rakastamisessa, rakkaudessa tai edes rakkauden vastaanottamisessa. Minussa on vielä hyvin paljon särkynyttä ja vajavaista, mikä näkyy ja käy ilmi monin tavoin läheisimmissä ihmissuhteissani. Tästä huolimatta puolisoni on pysynyt rinnallani kaikkina aikoina ja myös niissä kaikista vaikeimmissakin hetkissä. Tästä olen hänelle kiitollinen ja myös yhä ihmeissäni. En nimittäin ole ollut tai ole vieläkään se kaikista helpoin tai tasapainoisinkaan elämänkumppani.

Ehkä rakkaus kuitenkin solmii siteitä, jotka voivat olla kaikkia ihmisen vajavaisuuksia ja epäonnistumisiakin kestävämpiä ja myös lujempia. Vaikka rakkaus kärsii kaiken, se voi myös kestää kaiken; näin ainakin toivon koko sydämestäni. Samalla toivon, että tulevat vuodet olisivat helpompia ja kohtelisivat minua ja kaikkia läheisiänikin pehmeämmin ja hellemmin kuin ne vuodet, jotka olemme jo tähän mennessä eläneet ja käyneet läpi. 

Haluaisin tulevaisuudessa kaiken kaikkiaan jaksaa paljon enemmän ja toivoa ja rakastaakin paljon enemmän sekä puolestaan huolehtia ja pelätä paljon nykyistä vähemmän. Haluaisin luottaa siihen, että elämä kantaa ja että meille kaikille käy lopulta hyvin huolimatta siitä, miten olemme omassa elämässämme onnistuneet tai sitten epäonnistuneet. Olen kaikkien näiden asioiden ja toiveidenkin suhteen vielä hyvin kesken ja matkalla, mutta toivon olevani joskus perillä.

Lopetan kirjoitukseni seuraavaan runoon:

Luulin joskus

Luulin joskus, että jaksan kaiken,
tiedän kaiken ja siedän kaiken.
Luulin, että voin hallita tätä elämää,
mutta se valuikin sormieni välistä.

Kaikki mitä luulin osaavani ja tietäväni
lakkasi merkitsemästä, eikä lopulta 
pelastanutkaan minua itseltäni:
mieleltä, joka syystä tai toisesta 
ruoskii itsensä jatkuvasti 
henkihieveriin.

Mistä tämä itsen loputon sabotaasi
ja rankaisevuus oikein juontavat juurensa?
Miksi en voi antaa armon viimeinkin 
käydä omalla kohdallani oikeudesta?
Miksi en voi unohtaa ja antaa anteeksi 
itselleni kuten teen muille?

Tuntuu, että olen ihmisenä immuuni 
itserakkaudelle ja itsemyötätunnolle.
Jotenkin hyljin kaikkea itsessäni olevaa 
hyvää ja kaunista.
Miksi on niin?
Miksi en voi vain rakastaa 
ja antaa anteeksi?
Miksi tämän sisällissotani on jatkuttava
aina ja ikuisesti?

Olen väsynyt ja haluaisin jo levätä;
luopua aseista ja ainaisesta taistelusta 
omaa itseäni vastaan.
Mutta jokin minussa ei anna eikä hellitä;
ei halua minun pääsevän liian helpolla. 
Aivan kuin kärsimykseni ja itsesyyllisyyteni 
ratkaisisi jonkin elämääkin 
suuremman ongelman;
pitäisi maagisesti minut ja
muutkin ihmiset turvassa.

Enkä vain voi hellittää niin kauan 
kuin tämä maailma ja ihmiskunta 
ovat todellisen tai edes kuvitellun 
tuhon partaalla.
En voi järjellä mitenkään ymmärtää 
tätä eriskummallista sisäistä logiikkaani.
Ainoastaan tunteideni ja niihin liittyvien
pitkälti tiedostamattomien prosessien avulla
voin yrittää luoda tarvittavia 
yhteyksiä ja siltoja
mieleni ilmisodan keskelle. 

Minun täytyy yrittää jaksaa kuunnella 
ja ymmärtää itseäni siitä huolimatta,
etten haluaisi kuunnella ja ymmärtää 
vaan ainoastaan torjua, 
ohittaa ja mitätöidä. 
Minun täytyy jaksaa olla 
itseni kanssa silloinkin,
kun on kovin synkkää ja pimeää.
Silloinkin, kun armon ja lempeyden valo
tuntuu sammuneen aivan kokonaan 
mieleni synkiltä perukoilta.

Vielä silloinkin voi nimittäin olla toivoa.
Näin ainakin haluan uskoa.
Sysipimeässäkin minä voin hapuilla
ja etsiä valonlähteitä: 
jos en itsestäni,
niin ainakin toisista ihmisistä.
Tätä kautta voi syntyä sellaista 
yhteyden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta,
joka lävistää lopulta kirkkaudellaan 
mielen pimeimmätkin sopukat.

Ja ehkä silloin voi myös tapahtua 
se ihmeistä kaikkein suurin: 
ihminen, joka on ennen ainoastaan 
sotinut itseään vastaan 
löytääkin itsestään kaipaamansa
turvan ja rauhan.

Lue myös kirjoitukseni: