Seison peilin edessä ja yritän rauhoitella itseäni hokemalla ”ei ole mitään hätää, oikeasti, ei ole mitään hätää”.  Samaan aikaan sisälläni oleva hätä jatkaa omaa elämäänsä vähät välittäen aikuisen minän rauhoitteluyrityksistä. Tällä kertaa edessäni on julkisen puolen lääkäriaika. Aika, jota olin siirtänyt kauan, sillä en ole juuri koskaan tuntenut oloani turvalliseksi ollessani terveydenhuollon ammattilaisen vastaanotolla. Siksi sinne meno tapahtuu kohdallani vihoviimeisessä pakkotilanteessa.

Pakokauhua muistuttavan hädän noustessa pintaan tajuan, ettei rauhoittelumantrani toimi tässä kohtaa, sillä aivoni kieltäytyvät uskomasta mokomaa höpinää. Yritän analysoiden etsiä syitä syvältä ja kauaa, sillä tiedostan, ettei tämänhetkinen olotilani ole aikuisen ihmisen tätä päivää. Samalla muistan äitini tarinat siitä, kuinka olen aina juossut ”valkotakkisia” karkuun ja kuinka kauhuissani olin aikoinaan, kun tapaturma-alttiina lapsena tämän tästä olin sairaalassa ja pelkäsin arvaamatonta henkilökuntaa ja ties mitä. Erityisesti kehoturvattomuus on ollut tuolloin massiivista ja ainoa keino luoda turvaa, on ollut dissosiaation kaltaiset mielen turvakeinot.

Muistellessani menneitä tiedostin, että avain omien pelkojen ja käytöksen haltuunottamisessa ei mene kieltämisen, loputtomien analysointien, pakenemisen (peruisin lääkäriajan) tai dissosiaation kautta vaan tässä ja nyt ajassa esille pyrkivien tunteiden kannattelun kautta.

Tajusin, että tässä kohtaa tarvitsen oikeita kysymyksiä itselleni, jotta kykenen voittamaan lähes lamaannuttavan lääkäripelon, joka aktivoituu kohdallani aina silloin, kun tarvitsen apua johonkin somaattisen puolen problematiikkaan.

Ja kyllä, oikeita kysymyksiä kohdallani olivat muun muassa nämä: mitä tunnen juuri nyt, mitä juuri nyt minussa tapahtuu, mitä pelon ja turvattomuuden takana on juuri nyt, mikä tunne siellä haluaa tulla kohdatuksi ja ennen kaikkea kannatelluksi? Toisin sanoen toisiaan positiivinen itsen tsemppaaminen tai rauhoittelu eivät johda pitkälle, jos ja kun pinnan alta on pyrkimässä vahvoja tunteita esille. Tunteita, joilla ei välttämättä ole tässä ja nyt ajassa mitään yhteyttä realistisiin tapahtumiin, mutta jotka silti haluavat tulla juuri nyt nähdyiksi ja aikuisen minän kannateltaviksi.

Joten, kun en muuta voinut, menin peilin eteen ja kysyin kuvaltani, mitä sinä pohjimmiltasi tunnet juuri nyt, mitä pelon takana on. Yllätyksekseni sain yhteyden tunteisiini samalla kun aloitin niiden nimeämisen tähän tapaan: Koen äärimmäistä turvattomuutta tulevasta lääkärikäynnistä. Koen turvattomuutta siitä, että joudun hetkeksi antamaan kehoni toisen ihmisen tutkittavaksi ja analysoitavaksi, ikään kuin toisen valtaan. Pelkään, jos minua ei kuunnella. Pelkään, jos kehoni rajoja ei kunnioiteta tai tarvettani saada oikeanlaista apua vähätellään tai mikä pahinta, minua painostetaan ottamaan ei toimivia ohjeita vastaan. Niin ja pelkään, jos huomaan, ettei vastassa olevalla lääkärillä ole resursseja kuunnella ja auttaa minua, ja jos tämän takia haluisin keskeyttää toimimattoman käynnin, mutta en lamaannuksen takia saa kehoani liikkeelle tai uskalla ilmaista kokemustani tästä. Turvattomuuden syvyys tekee hengittämisestäkin raskasta ja tuntuu kuin eläisin keskellä ahdistavaa painajaista, jonka kanssa olen aivan yksin.

Kohdatessa näitä pelkojani tajusin, että ne eivät ole syntyneet tyhjästä, vaan monilla esiin nousevilla peloilla on kokemuksellinen pohja, joka perustuu lähes aina joihinkin kokemiini tapahtumiin ja niistä tehtyihin tulkintoihin.

Tämän tiedostaminen on meidän kaikkien kohdalla tärkeätä, jotta osaamme rakentavalla tavalla tukea itseämme silloin kun huomaamme putoavamme sellaisiin mielen maisemiin, jotka ovat selkeästi oman historiamme kivuliaita kuiskauksia tässä ja nyt ajassa.

Lopuksi haluan tuoda esille opinnostani saatuja eväitä liittyen medikaalisiin traumoihin. Käydessäni muutama vuosi sitten amk:ssa Traumainformoitu työote -opintoja, sain vahvistusta sille, että terveydenhuolloin piirissä tapahtuu paljon traumatisoitumisia eikä vähiten juuri syystä, että potilailla on kokemus siitä, että häntä ei kuunnella, kunnioiteta eikä kohdella asiallisesti, vaan valta-asemaa käytetään väärin, mutta juuri ja juuri sen verran, ettei potilas voi tehdä tästä vahinkoilmoitusta. Huono käytös voi olla esimerkiksi asenteellista, jolloin potilaan on vaikea sanoittaa kokemustaan, jonka takia hänelle jää vain epämääräinen ja turvaton tunne siitä, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Niin sanotut karkeat laiminlyönnit, välinpitämättömyydet ja vailla vastuuta tapahtuneet huolimattomuudet ovat vain jäävuoren huippua. Tämä tieto on ollut itselleni tärkeä, sillä se on kertonut minulle sen, etten ole ollut tunteideni ja kokemusteni kanssa yksin.