Olen viime päivinä oppinut kivusta uutta. Olen oppinut, miten rauhoittaa fyysistä kipua kehossa. Kipua voisi ajatella vain erillisenä tapahtumana, mutta sillä on vaikutusta myös mieleen. Fyysinen kipu voi tuoda myös näkyväksi sen miten suhtaudumme itseemme avuttomina, tarvitsevina ja haavoittuvina ihmisinä. Minulle emotionaalinen kipu voi olla myös fyysistä, kehossani sekä mielessäni on siis kohtia, jotka kantavat piilotettuja kokemuksia. Viikkojen ajan olin huomannut, että kehossani oli jumeja sekä kireyttä ja se lopulta huipentui koko kehon kipuihin. Lantiooni kohdistui hurjaa paineen tunnetta ja se säteili ympäri kehoani. Kehossani oli hälytystila ja sykkeeni oli koholla. Hengittäminen tuntui vaikeammalta ja liikkuminen sattui. Missään asennossa ei ollut helpottavaa olla. Ei makuulla, ei seisten, ei istuen. Jotain oli tehtävä, jotta selviäisin seuraavana päivänä töihin. Pelotti, että kipu vangitsee minut, enkä voi tehdä mitään.

Apu on lähellä, mutta se ei ole vielä kohtaaminen

Onnekseni mieheni on kalevalainen jäsenkorjaaja ja pääsin hänen hoidettavaksi. Olen aikaisemmin huomannut hoidossa, että jalkojen käsittely rauhoittaa hermostoa. Pelkkä jalkapohjien painelu voi jo tuoda rentoutta kehoon. Tällä kertaa kuitenkin hätä oli kehossani isompi. Kalevalainen ei ole aikaisemmin tuntunut niin intensiiviseltä hoidolta. Heijasteita meni hermoja pitkin eri puolille kehoa. Oikeaa puolta käsiteltäessä tunsin välillä vasemmalla puolella kipua ja välillä lantion alueella. Hartioissa tuntui välillä paineen tunnetta, vaikka oltiin jaloissa. Kun sääreni oltiin käsitelty, niin tuo hälytystila oli poissa. Yhtäkkiä huomasin, että tuntui taas rauhalliselta olla omassa kehossa. Käsitin rauhoituttuani sen, kuinka paljon fyysinen kipu vaikutti pelkoihin, huoliin ja ajatteluun selkeästi. Ilahduin, että saatan jopa pystyä nukkumaan yöni levollisesti ilman lääkkeitä. Pääsin nukkumaan ja koko yön nukuin hyvin.

Kipu palaa, koska viesti on toimittamatta

Kehollisiin hoitoihin välillä kuuluu se, että kipu voi tulla jälkikäteen tai kipu voi palata. Näin kävi, että kipu palasi. Se ei tarkoittanut, että hoito ei olisi toiminut. Minun kohdallani se tarkoitti sitä, että en ollut vielä kuullut sen viestiä ja kohdannut kipua. Heräsin seuraavana yönä kahden aikaan, ja kipua oli niskassa sekä selässä. Syyllisyys kivusta alkoi kiertää ajatuksissani. Kriittinen osa antoi tulla painavaa tekstiä siitä, miten olen sivuuttanut itseni moneen kertaan. Tottahan se oli, mutta silti syyllisyys vain pahensi kipua ja oloa. Hoivaava osa puolusti ja kysyi, mitä syyllistäminen nyt tässä kohdassa auttaa. Olin huolissani siitä, miten nyt saisin unta, ja lepo olisi nyt se, mitä eniten tarvitsisin tässä kohtaa.

Luovutin ja hyväksyin sen, että kivut ovat nyt niin kovat, etten unta tule saamaan. Mietin, mitä vaihtoehtoja on? Päätin sukeltaa kivun äärelle. Laitoin silmät kiinni ja vein huomiota sinne, missä kipu tuntui. En analysoinut, miksi se on siinä, en määritellyt, onko se painetta, pistävää tai jotain muuta – annoin sen vain olla ja tein havainnon, että tähän kohtaan sattuu. Aikani tarkasteltua sitä, se alkoi liikkua ja muuttaa paikkaa. Välillä kaksi eri kohtaa tuntui kipeältä, ja jatkoin tätä niin kauan, kunnes kehoni oli hiljainen. En tiennyt, että näin tapahtuisi. En tiennyt, kuinka kauan minun olisi oltava kipujeni äärellä, mutta ei se kauaa aikaa vienyt. Aloin löytää rauhan, vaikka kipu tuntui kehossani. Olin kahden tunteen välissä, ja se oli aika siistiä. Kehoni rauhoittui, ja huomasin, että voin taas nukkua.

Yksi kerta ei riitä, vaan se on suhteen alku

Kipu tekee välillä avuttomaksi, kun keho ei välttämättä ole yhtä ketterä. Tutut harmittomat liikkeet tuntuvat kivuliailta. Ei pysty enää tehdä itselleen tavallisia asioita, koska kipu rajoittaa tekemistä. Keho tarvitsee lepoa, hellittämistä, hoitamista. Alaselkäni oli muutaman päivän hyvin arka kumartelulle ja kyykistelylle. Menin kyykkyyn selkä suorana, mutta silti se oli kivuliasta. Huomasin, että vältin kävelyä kotini portaissa, koska se oli raskasta jaloille ja selälle.

Kun huomasin kivun hellittäneen ja voinnin olevan hyvä, niin lähdin kävelylle. Ajattelin, että teen lyhyen lenkin ja uskoin, ettei se saisi kipua aikaan. No, tuo pienikin lenkki sai kivun taas aktivoitumaan. Kivuissaan huomaa, miten kipua koittaa väistää helpottamalla oloaan sokerilla tai vaikka uppoutumalla puhelimeen. Olin tarpeeksi taas vältellyt kipuani, kunnes havahduin siihen ajatukseen, että jos se tarvitsee kohdata uudelleen. Menin makuulle silmät kiinni sohvalle. Ensin sivelin käsilläni omaa kehoani joka puolelta. Lähdin taas sukeltamaan kipua kohti. Kipu liikkui, muuttui ja yhtäkkiä muistojakin alkoi putkahdella. Pääsin pienen lapsen äärelle, joka tarvitsi minua. Välillä itkin ja puhuin ääneen sitä, mitä pieni lapsi minussa on kokenut, ja välillä lohduttavia aikuisen sanoja. Mielessäni näin lapsen ja aikuisen, joka lohduttaa sekä kuuntelee. Tämä rauhoitti kivun, ja hätä oli poissa. Ei lääkkeitä, ei hoitoa.

Huomasin oppineeni jotain tärkeää kivusta ja siitä, miten helposti se saa etsimään helpotusta ulkopuolelta. Välillä toki sitäkin tarvitaan, mutta lopulta se sisäinen kohtaaminen on se, joka tuo rauhan. Samalla tavalla kuin emotionaalisen kivun kohdalla. Ymmärsin, että suhde siihen lapseen, joka tuntee kipua, kasvaa kerta kerralta. Luottamus myös sisäiseen lapseen on luotava. Ero ensimmäiseen kertaan oli huomattava, en päässyt niin syvälle, mutta toisella kerralla alkoi tapahtua enemmän. Joka kerta, kun pysähtyy ja kuuntelee, tulee muuttaneeksi suhdetta omaan kipuunsa. Luomaan turvaa itseensä ja pitämään tilaa omalle sisäiselle kokemukselleen.