Trauman seurauksena elintärkeä 
illuusio turvasta ja kontrollista 
elämän ja oman itsenkin suhteen 
usein murtuu.

Samalla murtuu mielen eheys,
mikä tekee elämän jatkumisen
sellaisenaan kuin se oli ja siten 
myös uusien merkitysten syntymisen 
pitkälti mahdottomaksi.

Merkitysten hajotessa jäljelle jää
vain puhdas kaaos ja kauhu:
syvä ja perustava kokemus siitä, 
että kaikki on jotenkin viallista 
ja väärin.

Että olen ihmisenä perin juurin 
viallinen ja väärin,
enkä saisi oikeastaan edes
olla olemassa.
Että ansaitsen kaiken pahan,
mutten yhtään mitään hyvää.

Ja niin traumatisoitunut mieli
hyökkää omaa itseään vastaan
kykenemättä enää erottamaan
ystävää vihollisesta taikka 
turvaa uhasta.

Elämä muuttuu painajaiseksi,
josta ei kuitenkaan voi herätä,
eikä hyvää todella enää pysty
erottamaan pahasta.

Kaikki itsessä ja myös itsen 
ympärillä tuntuu olevan vain 
pelkkää vaaraa ja uhkaa,
eikä pakopaikkoja ole. 
Trauma peittääkin usein näkyvistä
kaiken hyvän ja elämän yleisen
kannattelevuuden.

Tämän kaiken seurauksena huomaan 
olevani ihmisenä kuin
kuollakseni elossa,
mutta samaan aikaan kuin 
elävältä kuollut. 
Minun täytyy olla tai muuten 
hukkuisin hetkessä omaan 
kauhuuni.

En nimittäin tunne mielessäni 
tai kehossanikaan turvaa 
vaan vajoan ihmisenä jatkuvasti 
turvattomuuden upottavaan liejuun, 
jossa kaikki minussa yhä uudelleen 
hajoaa, irtoaa ja menee 
pois sijoiltaan.

Ja niin olen ihmisenä jatkuvasti 
ja perustavasti poissa tolaltani,
enkä enää tavoita itsessäni turvaa,
enkä siten myöskään rauhaa.

Elän ja olen kuin hengitys 
ikkunan pinnalla,
enkä usko tästä aivan liian 
ohuesta olemassaolostani 
jäävän jäljelle lopulta edes 
muistijälkiä.

Lue myös kirjoitukseni: