Joskus on paettava itseään 
ja omaa elämäänsä
tähtien yläpuolelle.
Paikkaan, jossa voi olla 
kadoksissa sekä itseltään
että myös muilta.
On tärkeää olla kadoksissa,
jotta voisi löytyä.
On tärkeää paeta, 
jotta voisi joskus myös
ihan aidosti palata.

Olen itse leikkinyt 
kuurupiiloa 
oman elämäni kanssa 
jo hyvin kauan.
Monet realiteetit ovat 
nimittäin tuntuneet ja 
tuntuvat yhä pitkälti 
kestämättömiltä.

Niinpä olen pelannut aikaa.
Ajatellut, että kunhan vielä 
kestän tämän ja tuon 
ja selviän tästä ja tuosta, 
niin sitten viimein helpottaa.
Sitten viimein uskallan 
hengittää ilman pelkoa 
ilman loppumisesta.
 
Mutta ei se mene niin.
Ainakaan omassa elämässäni 
mikään ei lopulta helpota 
tai mene itsestään ohi.
Kriisit ja elämän ongelmat 
eivät väisty välttelemällä, 
mutta eivat aina myöskään
kohtaamalla.
Joskus mikään ei muutu,
vaikka ihminen kuinka
yrittäisikin muuttua.

Niinpä minä pakenen paikkaan,
jossa ei ole kipua tai tuskaa 
tai edes tätä todellisuutta. 
Paikkaan, jossa ääriviivani 
katoavat ja kaikki rajani 
häviävät.
Paikkaan, jossa en enää 
tunnista itseäni enkä toisia.

Pako on joskus aivan
välttämätöntä,
jotta voisi selvitä.
Silti se on aina hyvin 
pelottavaa ja myös
kauhuntäyteistä.
On pelottavaa hajota 
ja menettää järkensä.
Ympäröivä todellisuus on 
kuitenkin joskus vielä 
monin verroin hulluuttakin 
pelottavampi.

Miten edes voisi kohdata sen,
ettei toivoa aina ole? 
Että kaikki unelmat kaatuvat 
omaan mahdottomuuteensa?
Että on aivan perusteellisesti 
epäonnistunut ihmisenä? 
Joskus tuntuu siltä kuin
elämästäni ei olisi enää 
jäljellä paljoa muuta kuin 
sen aikana koettu kipu.
Se on kaikki mitä ihmisenä
omaan ja omistan.
Jos sekin viedään minulta pois,
jäljelle jää vain tyhjä kuori;
ontto ja olematonkin ihmisyys.

Niinpä pidän kaksin käsin kiinni
tuskastani ja kivustani samalla,
kun pyrin toipumaan molemmista.
En kuitenkaan halua enää  
sitä kemiallista lobotomiaa,
jonka liiallinen psyykenlääkitys 
on saanut minussa aikaan.
Olenkin maannut lääkekoomassa 
jo aivan liian monta vuotta 
tästä elämästä.

Ne vuodet ovat jättäneet jälkeensä 
perustavan vierauden tunteen 
itseäni ja elämää kohtaan: 
aivan kuin olisin ihmisenä
hylkinyt jo pitkään molempia.
On hirvittävää kokea,
ettei enää todella omista 
omaa mieltään tai kehoaan.
Psyykenlääkkeet kun usein 
aivan kirjaimellisesti heikentävät 
mielen ja kehonkin tuntoaistia 
lisäten siten dissosiaation ja 
perustavan vieraudenkin kokemusta.
 
En siis voi enää suostua 
pysyviin lääkenostoihin, 
vaikka niitä minulle edelleen
alan ammattilaisten taholta 
suositeltaisiinkin.
Tiettyjen oireiden väheneminen 
tulisi silloin aivan liian 
kovalla hinnalla:
se maksaisi kykyni tuntea 
ja olla olemassa.
Tätä eivät monet psykiatrisen
hoitoalan ammattilaiset
kuitenkaan ymmärrä: 
Miksi haluaisin pitää kiinni 
itsestäni ja mielestäni,
kun se kerran on ainakin 
heidän arvionsa mukaan 
niin perin juurin sairas?

Oma mieleni on kuitenkin 
kaikki mitä minulla on.
Jos menetän sen turtuudelle,
minussa ei ole enää jäljellä 
paljoakaan pelastettavaa.
Ilman tunteita ja toimintakykyä 
kun ei myöskään ole elämää 
ja juuri nämä psyykenlääkitys
voi viedä mukanaan.
En halua enää olla 
tyhjä ihmisrobotti, 
joka vain suorittaa elämää
päivästä ja vuodesta toiseen 
tuntematta ja kokematta 
omaa sisintään.

Koenkin, että olen jollakin
hyvin perustavalla tavalla
huijannut sekä itseäni,
että elämää syömällä 
psyykenlääkkeitä 
jo yli puolet elämästäni.
Joissain tilanteissa ja
lyhytaikaisesti käytettynä 
psyykenlääkkeet voivat
olla tarpeen ja paikallaan,
mutta pitkäaikaiskäytöstä 
seuraa lähes aina sen tasoisia 
ongelmia, 
että haitat selkeästi
ylittävät hyödyt.

Kun siis haluan tänä päivänä 
paeta,
haluan tehdä sen niin,
että minun on mahdollista 
myös löytyä. 
Psyykenlääkkeiden myötä 
itsensä taas voi kadottaa 
joskus niin totaalisesti,
ettei enää edes itse tajua 
olevansa kadoksissa.

Lue myös runoni: