Jos kuolisin huomenna, mitä minusta jäisi elämään? Olisinko vain se hankala potilas, joka ei vastannut hoitoon toivotulla tavalla? Joka palasi aina takaisin sairaalaan, vaikka monen muun elämässä vaikeudet olivat vain vaihe, joiden yli aina päästiin jos ei ennemmin, niin sitten myöhemmin? Olisinko se potilas, joka polki jalkaa ja penäsi oikeuksiaan loppuun asti itsensä ja hoitohenkilökunnankin harmiksi? Joka pelkäsi lopulta kuitenkin enemmän elämää kuin kuolemaa? Läheisyyttä kuin etäisyyttä? Olisinko se potilas, jonka elämä jäi traagisesti elämättä? Jonka perintönä maailmaan ei jäisi paljoa muuta kuin suuri pino hoitomerkintöjä kuormittamaan jo ennestään ylitsepursuavia potilastietojärjestelmiä? Mitä minusta jää jäljelle, kun kaikki oireeni ja diagnoosini kuoritaan päältäni pois? Olenko lopulta vain merkityksetön kasa tuhkaa: ajat sitten loppuun palanut, oman ihmisyytensä menettänyt desinfiontiaineilta löyhkääville kolkoille sairaalan käytäville, joiden uumeniin monet mieleltään hauraat sielut niin helposti eksyvät? Olenko minä siis ihminen ollenkaan jos olen vain psykiatrinen potilas tai mielenterveyskuntoutuja, kuten kai on soveliaampaa kutsua ihmistä, joka on menettänyt pitkäaikaisesti oman mielensä hallinnan ja luisunut elämän marginaaliin? Olenko minä täysin epäonnistunut ihmisenä, jos olen loppuun saakka psykiatrinen potilas? Jos jälkeeni ei jää mitään merkittävää, kuten perhettä, perintöä tai työuraa, joista voisin osaltani ylpeillä ja tuntea olemassaolon oikeutusta? Olenko minä kuitenkin ihmisarvon omaava ihminen, vaikka mikään ulkoinen ei kohdallani todistaisikaan sen puolesta, että olisin millään saralla menestynyt ihmisenä olemisessa?
Lue myös kirjoitukseni:
0 kommenttia