Viime syksynä pysähdyin ensimmäistä kertaa tietoisesti kuuntelemaan sitä vuosi vuodelta laajenevaa osaa itsessäni, mikä haluaa talven tullessa keskittyä olemiseen, sisäisen rauhan vaalimiseen ja hiljentymiseen. Huomasin kaipaavani yhä enemmän vain olemista. Hidastamista ja oman energiani suojelemista. Koin olevani kuin osa luontoa, joka talvella lepää ja keskittyy vain sellaiseen kasvuun, mikä tapahtuu jossain pintaa syvemmällä, eikä näy heti ulospäin.

Hidastamisen myötä minulle selkeni yhä entisestään haluni voida hyvin ja auttaa myös muita voimaan paremmin. Huomasin hyvinvoinnin edellyttävän omaan tahtiin elämistä, tekemistä ja työskentelemistä. Hermoston tasapainottamista. Sitä, ettei vertaile tapaansa elää muihin tai yhteiskunnassa vakiintuneisiin normeihin. Toimintani on saattanut näyttäytyä alisuorittamisena, mutta minulle kyse on itseni kuuntelemisesta ja sen myötä itsetuntemuksen lisääntymisestä. Se on mielestäni hyvinvoinnin edellytys.

Omatahtisuutta ei ole ollut helppoa hyväksyä ja sallia itselleen. Välillä olen pohtinut, enkö ymmärrä jotain oleellista elämästä, kun keskittyisin mieluiten luonnon ja ihmisyyden ihmettelemiseen. Totesin sitten vain itselleni, että arvoni eivät kai ole yhteneviä tässä yhteiskunnassa yleisesti vallitsevien arvojen kanssa. En vaihtaisi hyvinvointiani rahaan tai ulkoiseen menestykseen. En pysty (enää) samaistumaan ihmisiin, jotka pysyvät kiireisinä ja joiden kalenterit ovat aina täynnä. Mieluiten olen läsnä tässä hetkessä.

Silti ”pitäisi-ajatukset” ovat toisinaan vallanneet mielen. Ei pitäisi kääntyä sisäänpäin eikä pohtia niin syvästi. Sen sijaan pitäisi olla tehokkaampi ja sosiaalisesti aktiivisempi. Päiviin on sen takia välillä mahtunut vaikeita tunteita kuten häpeä. Se on lisännyt ajatuksia vääränlaisuudesta sekä sisäistä kamppailua omasta arvosta. Tämä taas on lisännyt vetäytymistä sosiaalisista kontakteista. Sosiaalisuutta on toki vähentänyt myös jokatalvinen introverttipiirteiden korostuminen. Välillä on tuntunut, että itseään pitäisi selitellä; miksi viihdyn niin hyvin kotona tai yksin tai miksen pidä yhteyttä säännöllisesti.

On tarvinnut hyväksyä, että palautuminen tapahtuu parhaiten yksin ollessa, mieluiten jossain luonnon keskellä. Yrittäessäni olla jotain muuta kuin olen, kehoni alkaa oireilla. Lisääntyneen itsensä hyväksymisen myötä on ollut ihmeellistä havaita, miten viisas keho on viestiessään ja tarvittaessa parantaessaan itse itseään. Jokainen tarvitsee kuitenkin yhteyttä toisiin voidakseen hyvin. Ajoittaisesta vetäytymisestäni huolimatta olen kiitollinen ihmisistä, jotka haluavat olla läsnä minulle. Syvät yhteydet merkitsevät kaikkein eniten. Ihmiset, joiden kanssa yhteyteen ei aina tarvita edes sanoja. He, joiden seura ei vie energiaa vaan jopa antaa sitä.

Tästä tuli näköjään tällainen lyhyt kooste pimeimpien kuukausien aikana vallinneista pohdinnoista hyvinvointiin ja itsensä hyväksymiseen liittyen. Valon lisääntyessä on taas enemmän keveyttä ilmoilla. Toivon kaikille tälle vuodelle mahdollisuutta ja uskallusta pysähtyä kuuntelemaan itseään; intuitiotaan ja unelmiaan. ✨️💖✨️