Ajoin eräänä päivänä paikallisen koulun ohitse ja sattumalta näin erään pojan seisovan pihalla yksin. Se näky tuntui minusta pahalle, koska se on totta niin monelle.
Jäädä seisoskelemaan johonkin ja katsella kuinka muilla on seuraa sekä hauskaa keskenään. Tässäkin oli lähellä porukoita, mutta tämä poika oli yksin.
Tunnen sen tuskan. Joka päivä on vaikea lähteä sinne ahdistuksen tyyssijaan.
Vaan ei auta, on pakko mennä koska joku ylempi taho on niin määrännyt.
Tuo tuska on todellisuutta monelle, minullekin on ollut. Minä olen ollut myös tuon yksinäisen seisoskelijan osassa, ja lapseni ovat myös kokeneet saman.
Jäädä porukan ulkopuolelle, olla naurunalainen, kestää pilkkaa ja joskus jopa suoranaista väkivaltaa.
En voi sanoa muistelevani hyvällä kouluaikoja, se jättää usealle isot haavat sisimpään ja niin kävi myös minulle.
Pahoilla mielin kuuntelen tarinoita ihmisten kärsimyksistä, pahimmillaan se alkaa jo kotona pienenä lapsena, siitä vain jatkuen koulumaailmassa ja aika usein myös työelämässäkin.

Sitä olen monesti miettinyt, että mistä kumpuaa ihmisen suoranainen pahuus, julmuus, halu satuttaa ja alistaa toista ihmistä.
Missä on hyväksyntä, rakkaus ja hyvä tahto?
Maailma on julma, ja pahemmaksi se vain tuntuu menevän.
Millä kaikella ihmisen aivot sekoitetaan niin pahasti, että julmuuteen kykenee?
Ja sen asian kanssa vielä pitäisi oppia elämään. Ajattelemaan, että elämä vain nyt on tämmöistä.
Milloin tämä pahuuden kierre katkeaa? Epäilen, että tuskin minun elinaikanani.
Satuin eilen katsomaan erään nuoren naisen instagram profiilia jossa kertoo elämästään MS-sairauden kanssa. Yksi juttu pisti eniten silmään ja käy suorastaan vihaksi.
Hän joutuu käyttämään rollaattoria ja suri sitä kuinka hänelle irvaillaan siitä. Hänelle nauretaan ja kävelyä matkitaan hänen liikkuessaan kaupungilla.
Minusta se oli suorastaan pöyristyttävää luettavaa.
Kuinka ihmiset kehtaavat tehdä noin toiselle, joka ei mitenkään ole itse tilaansa valinnut.
Minä vihaan sitä kuinka tällaisesta on tehty huumoria, jopa ohjelmaa televisioon. Joita en kykene katsomaan, mutta välillä jostain väkisellä tihkuu silmiini jotain. Erityisesti Maria Nordin jonka juttuja tykkään seurata, on tuonut esille monesti kuinka hän on näissä mukamas hauskoissa ohjelmissa irvailun kohteena.
Minun mielestäni tästä on huumori kaukana, ja voi vain miettiä kuinka paljon nuo vaikuttavat ihmisten käytökseen, erityisesti lasten ja nuorten jotka imevät vaikutteita aikuisista.
Toiselle nauramisesta ja pilkkaamisesta on täten tehty sallittua ja se on ihan normaalia katsella sitä televisiosta ja viihdyttää itseään niin.
Eipä siis ihme, että kyseinen käytös lisääntyy myös oikeassa elämässä.
Yritin hetken mielenkiinnolla katsoa uutta sarjaa Queen of fucking everything Yle Areenalta. Kolmannessa jaksossa totesin, että tämä tuo minulle niin suurta pahoinvointia, että valitsen jälleen katsoa mieluummin ikkunasta pihalle kuin tuollaista.
Pelkkää valehtelua ja juonittelua, eikö enää mikään muu ihmisiä kiinnosta?
Television tarjonta tuntuu pääasiassa olevan tuollaista pelkkää juonittelua ja pahan puhumista toisista, enemmän kertonee ehkä ihmiskunnan alennustilasta kuin hyvästä viihteestä.
Empaatikkona minun on hyvin vaikea kuulla taikka lukea näistä kärsimystarinoista. Joita on varmasti paljon, ja hyvin monenlaisia.
Pyydän mieluummin ettei minulle niistä edes kerrottaisi. Mutta vaikka miten yrittäisin vältellä kuulemasta taikka lukemasta mitään, eihän niiltä voi täysin välttyä.

Ihmisten tuska ja vääryyksien kokeminen on julmaa ajateltavaa. Siksi minun on pakko rajata, en halua enkä kykene kantamaan muiden ihmisten taakkaa harteillani.
Silti se yksinäinen poika jäi mieleeni. Se kehon asento ja ilme.
Tuska.
Hän joutuu pakosta olemaan paikassa jossa kärsii.
Minä en häntä voi auttaa enkä tuskaa helpottaa, mutta voin lähettää hänelle myötätuntoisia ajatuksia ja katsoa omalta osaltani etten pilkkaa taikka irvaile kenellekään. Sekä toivoa, että muutkin ihmiset alkaisivat toimimaan niin.
0 kommenttia