Haluammeko muistaa sukupolven, jonka olemme menettämässä?

Olen pohtinut viime aikoina hyvin paljon aikaa, ajattomuutta, ihmisen muistia ja näiden sitoutumista toisiinsa. Sitä, miten paljon me tietoisesti unohdamme, haluamme unohtaa ja työnnämme varjoon muiden muistettavaksi ja käsiteltäväksi asioita, jotka eivät mahdu meidän käsitykseemme maailmasta, historiasta ja sen kehityskulusta.

Muistijälkemme ei ole tarkka kuvaus siitä, miten asiat ovat todellisuudessa tapahtuneet. Hyvänä esimerkkinä voidaan pitää lapsuuden tilanteita, jotka jokainen sisarus muistaa omasta positiostaan käsin aina hivenen erilailla. Muistijälkemme menneestä ei myöskään aina noudata kronologista aikakäsitystä. Kyseessä on enemminkin spiraalimainen tunteiden, tapahtumien ja kokemusten kehä, joka muokkautuu jatkuvasti elämämme edetessä. Kysymys kuitenkin kuuluu: Haluatko sinä muistaa? Mitä olet valmis muistamaan? Mitä olet valmis kohtaamaan muistaessasi?

Koen, että muistaminen on tietyllä tapaa velvollisuuskysymys. Me turvaudumme muistamattomuuden kaapuun ja turrutamme itsemme milloin milläkin nautintoaineella, hyödykkeillä, materiaalilla, omistamisella, toistemme ylenkatsomisella, itsemme jalustalle nostamisella, sillä ainaisella ”bisneksellä”. Mutta millä hinnalla? Kenen hinnalla? Mikä on se sukupolvi, joka maksaa tämän kaiken muistamattomuuden hinnan?

Onko nykyiset itsemurhatilastot yhteydessä tähän unohduksen murhenäytelmään: käsittelemättömiin tunteisiin ja tapahtumiin? Liialliseen yksilöllistämiseen ja unohdukseen siitä, miten me kaikki olemme yhtä.

Me kaikki olemme lopulta samaa lihaa ja verta.

Miten itsekeskeistä ja käsittämätöntä on sotia siitä, kuka omistaa mitäkin, kun kaiken voisi tehdä yhteisymmärryksessä ja rakkaudessa. Ehkä elän naiivisti tuntematta todellisuuden ydintä, mutta sen ainakin tiedän: väkivalta ja unohtaminen eivät pelasta meitä ihmiskuntana.

Miksi tietyt ihmiset muistetaan ja nostetaan jalustalle aina merkkipäiviksi saakka. Kuka edustaa meille tavallista ihmistä? Kuka edustaa menneitä sukupolvia? Kenet me muistamme ja kenet me haluamme muistaa? Kuinka hyvin tunnet omat sukujuuresi?

Onko niin, että edesmenneet henget kulkevat vierellämme, koska muistimme varjelee heitä. Kun unohdamme, heitäkään ei enää ole. Vai ovatko he joka tapauksessa yhteisessä energiakentässä ilman, että aivojemme tuottama muistikokemus sotkeentuu siihen ollenkaan. Olemmeko loppupeleissä olleet täällä aina ja tulemme aina olemaan.

Ote kirjoittamastani fiktiivisestä kohtauksesta, jossa muistaminen kulkee osana sukupolvien ketjua:

”Feodora laskeutuu hurjaelkeisesti kukkuloilta avaralle aukiolle, josta on helppo erottaa ilmansuunnat, korppien kiertoreitit ja pysähtyä tarkastelemaan sydämensä sykettä. Hän tutkailee taskujaan, löytää isoisänsä jättämän nahkakantisen kirjan ja alkaa raapustaa rahisevin käden liikkein:

Kaikki menneet sykkivät minussa edelleen. Tulevat nahoistaan piikikkäin, tömistävin elkein. Ne työntyvät minuun, minusta ja ovat minussa. Kaikki tehty ja tekemätön kulkevat minussa. Hoippuroiden, tasapainoillen, etsien reittiä ulos. Painan kädet tiiviisti lanteilleni ja keinutan. Kohtuni, oi kohtuni. Mitä kannat sisälläin? Esiäideistäni en tiedä paljoakaan, mutta tunnen teidät. Kannan haavojanne yhä.

Kuka teistä joutui sotaorvoksi? Kuka piikomaan? Kuka nöyrtyi vallan alla? Opetettiinko teidät nyökkäämään ja niiaamaan, olemaan hiljaa ja visusti paikoillaan? Vai taistelitteko te kuin urheat naissoturit? Piilotitteko jotain matkoillanne? Varastitteko sen omaksi? Pieni päiväkirja, kihlasormus, jokin, joka kertoi, että te yhä olette, me yhä olemme.

Oi maskuliinit, miehet, miten tunnenkaan kivun, jota kannoitte. Äidittömyyden surun, kettingin kietaisun niskan taakse, syvän miltei rauhoittavan tuskan rääkäisyn. Miten vaikeaa teidän oli saada kirjoittaa kirjeitä, lempeitä ja helliä, kun samaan aikaan oli oltava isäntä, talon vaurastuttaja, kovan kurinpitäjä. Miten te vieläkin häpeätte sitä, mitä teitte. Miten armottomasti nyljitte sielun lapsiltanne, vaimoiltanne, rakkailtanne. Miten yhä unissanne heräätte tuskanhiestä märkänä huutamaan anteeksiantoa. En tarkoittanut, en tarkoittanut. Shhhh… Rakkaani. Minä ymmärrän!

Kannan jokaista kokemusta kuin vyötä, joka kiristyy päivän edetessä. Nahka viiltää ihooni vertatihkuvia pisaroita, joita pyyhin puolihuolimattomasti paitaani. Te uljaat menneet, teidän verijälkenne, teidän urotekonne, teidän rikkautenne, rakkautenne, suuruutenne, pienuutenne, heikkoutenne, vaivannäkönne, unettomuutenne, loputtomat huokauksenne, kiivaat ja kiihkeät rakastelunne, tanssista väsyneet jalkanne, poispäin kääntyneet kasvonne, onnesta tärisevät olkapäänne, käsienne liikkeet haudatessanne oman lapsenne, ne kaikki muistot ja teot, ne ovat minussa.

Älkää te minusta kuitenkaan huolta kantako. Yhtykää puiden juurten lailla maahan ja antakaa meidän jatkaa aloittamaanne työtä. Olkoonkin, että kruununi painaa joskus liikaa ja selkäni joutuu kumaraan. Olkoonkin, että en täytä kaikkia niitä toiveita, joita osakseni sain. Olkoonkin, että jälkikasvuni saa osansa ihmisyyden epätäydellisestä kudelmasta ja ikiaikaisesta orpouden tunteesta. Olen teidän lapsenne, hyljeksitty, mutta rakkaudesta kummunnut ruhtinaallinen ilmestys. Olen samaan aikaan mitätön ja turha, ja silti kaikkein merkityksellisin.

Feodora hykertelee tietäväisesti painaen kirjan itseään vasten. Hän päästää susimaisen ulvahduksen ja vie katseensa kohti taivasta. Palveluksessanne pysyn, kunnes aika minutkin vie, hän vakuuttaa Taivaalle ja katoaa sinimustaan yöhön.”

Juurevin uuden vuoden terveisin Anna

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *