Katsellen ulkona kajastavia pehmeitä värejä – vaaleansinistä, vaaleanpunaista, pehmeää kultaista valoa ja kirpsakkaa pakkasesta kimaltavaa valkoista – minut itsenikin valtaa samanlainen pehmeys.

Voiko ulkomaailma heijastaa sitä, mitä sisälläni on puhkeamassa esiin?

Kun on sisäisesti kovin myrskyävää, voi olla vaikeaa nähdä ulkona olevaa kauneutta.
Ja vaikka sen näkisikin, se voi tehdä jopa kipeää.
Tuoda itkun esiin.
Pehmeydellään, kauneudellaan.
Koskettaa omaa sisäistä painolastien maailmaa.
Silloin kontrasti voi tuntua suurelta.

Minun sisin on ollut viime aikoina täynnä painolasteja.
Näin on ollut koko elämäni oikeastaan.

Mutta tänään hengitän pehmeämmällä maaperällä.
Avaudun vastaanottamaan uudenlaista rytmiä.

Se tulee sisään hengitykseni mukana.
Keinuttaa kehoani.
Kutsuu laskeutumaan ja luottamaan.

On kuin se maadottaisi ja ankkuroisi minua syvemmälle itseeni ja keskustaani.
Veisi painopistettäni kohti vatsaa, lantiota ja jalkoja.
Juurruttaisi tähän kehoon.
Tähän maaperään.
Ihmisyyteen.

Sillä on hiljainen viesti mukanaan tuotavana, tällä hengityksellä nimittäin.
Se kuiskaa muistutusta siitä, miten yksinkertaista kaikki on.
Ja miten sillä ei ole nyt merkitystä, miten vaikeaa ja kivuliasta kaikki on aiemmin ollut.
Sillä nyt on uusi hetki,
uusi hengitys,
uusi pehmeys.

Ankkuroitumalla syvemmin tähän, mitä nyt tässä hetkessä on,
voin ottaa vastaan sen pehmeän ja keventävän lahjan.
Uudelleensyntymisen.

Se kohottaa mielialaani.
Saa suupieleni kääntymään hymyyn.

Jos millään muulla ei nyt ole merkitystä kuin tällä uudella hetkellä,
joka näyttäytyy minulle ihanan pehmeänä, mitä minä itselleni valitsen?

Valitsen nauttia tästä.
Laskeutua syvemmin tähän.
Hetkeen.
Pehmeyteen.

Valitsen olla kiltti.
Itselleni, tälle kokemukselle ja toisille ihmisille.

Valitsen nähdä kauneuden,
tuntea ihmeellisen levollisen pehmeyden.

Myrskyn jälkeisen laskeutumisen.
Uuden aamunkoiton.

Valitsen kokea tämän päivän kuin se olisi ensimmäiseni täällä.
Kuin minulla ei olisi historiaa mitä ratkaista, ei tulevaisuutta mitä epäillä.
Vaan olisi vain tämä.
Pehmeä kevyt hetki.

En tiennyt mistä siinä puhuttiin, kun aina puhuttiin hengityksestä.
Sen tärkeydestä.

Mutta nyt ymmärrän ja tunnen sen itsessäni.

Hengitys on kaikki mitä on.

Se on tie, se on polku.

Se on kaikki mitä on.

Ja vastaanottamalla sitä tässä hetkessä, tunnen miten se täyttää vatsani kultaisella pehmeällä lämmöllään.

Se on kuin suloista hunajaa, joka valuu sisimpääni.

Nostattaen minussa ihania, onnellisia tunteita esiin.
Hyväksyviä tunteita.
Uusia tunteita.

Valitsen luottaa tähän hetkeen.
Tähän hengitykseen.

Antaen sen kuljettaa minua uuteen päivääni, hetki kerrallaan.
Itseni ja kokemukseni avoimuudella vastaanottaen.

Se tuntuu minusta ihmeelliseltä.
Rauhoittavalta.
Uudelta.

Vastaanottaa itseni ja elämäni – yksi hetki kerrallaan.

Miten yksinkertaista.

Miten kaunista.

Aivan kuin ensimmäistä kertaa tajuaisin, miten hieno mahdollisuus ja kokemus on saada olla ihminen.

Ainutlaatuinen.

Rikas.

Mahtava.

Katseeni osuu uudelleen ulos parvekkeelle, jossa kultainen valo heijastaa lasipinnasta valoaan.
Musta varjo kietoutuu sen pehmeään valoon. Varjo on heijastus puusta.

Se on tosi yksinkertainen kuvio.
Yksinkertaiselta taululta näyttävä ilmestys.

Se liikuttaa minua.

Puun varjo on niin ylväs.
Seisoo omassa ryhdissään.
Jotenkin niin elämää täynnä.
Vastaanottavaisena.
Avoimena.

Ja tuo valo.
Se avaa itsensä niin täydesti.
Ja vain loistaa.
Niin tämä puun varjo syleilee sitä kaikessa mahdissaan.
Nauttii tästä valosta.
Kaikkeudesta.

Siinä ne seisovat.
Rinta rinnan.
Eikä kumpikaan niistä ole missään riitasoinnussa.
Ei itsensä kanssa eikä keskenään.

Niiden ympärillä voin tuntea sen saman pehmeän kaikkialla olevan voiman,
sen saman mitä hengitän hetki hetkeltä itseeni ja sisimpääni.

Siinä on totuus.

Kaikesta.