Hiljainen oli sen aamun liekki.
Se paloi vakaana.
Vahvana.
Hiljaisena.
Lämmittävänä.

Ja vaikkei siitä kuulunutkaan mitään ääntä,
pystyin tuntemaan sen sanatonta viestiä.

Se kuiskasi:
Se on jo täällä.
Se on jo täällä.
Luota siihen.
Luota.

Liekin vieressä oli kanerva lasisessa maljakossa.
Ylväänä.
Pehmeänä.
Kauniina.
Herkkänä.

Se toi minulle samaa viestiä –
kertoi olemassaolon yksinkertaisuudesta.
Läsnäolon yksinkertaisuudesta.
Siitä, että kaiken alla oli aina olemassa tämä –
Vakaa läsnäolo.
Hiljainen läsnäolo.

Se missä ei ollut mitään selitettävää.
Ei ratkaistavaa.
Ei sitä,
eikä tätä.

Vaan ainoastaan tämä.
Läsnäolo.

Varma.
Hiljainen.
Läsnäolo.

Katseeni kiersi hetken tilassa viipyillen, kunnes pysähtyi joulukuusen äärelle.
Se toi hymyn huulilleni.

Tuo kuusi –
mikä lahja.
Ylväs, yltäkylläinen, runsas lahja.
Kaunis, leikkisä.

Se julisti mitä upeinta sanomaa –
Tässä seistessäni olen kaikki mitä olen.
Lahjoineni.
Runsauksineni.

Olen kaikki mitä olen.

Se peilasi minulle samaa lämpöä, mitä sisälläni oli.
Rintakehän, sydämen ja vatsan seudulla.
Kultaista hohtavaa lämpöä.

Ja tässä kohdassa minä pysähdyin miettimään.

Minut valtasi sellainen outo, lähes surumielinen väsymys.

Tuntui, etten jaksaisi enää edes kirjoittaa.

Hakea mitään loppua tälle kirjoitukselle.

Vaan jäädä vain tähän.

Läsnäoloon.

Tuijottamaan tätä liekkiä, tätä kanervaa ja tätä kuusta.

Voiko olemassaolon sotkuisen leikin hetkeksi lopettaa?

Hukassa olemisen leikin.

Voiko itsensä löytää uudestaan?

Varmempana.
Totuudellisempana.

Sillä tuntuu vain nyt siltä, että tämä läsnäolo on koti.
Koti, missä etsiminen lopetetaan.
Koti, missä kysymykset lakkaa.

Tuntui siltä kuin minun tekisi mieli vain tehdä kaikkeni sen eteen,
että pysyisin tässä.

Tässä läsnäolossa.

Sekavuus sen ulkopuolella, vauhti sen ulkopuolella,
intensiivisyys sen ulkopuolella:
se oli kamalaa.

Aivan järkyttävän kamalaa.

Olin siihen niin loppu.

Etten voinut kuin väsähtäneenä siihen karuselliin todeta –
Tämä läsnäolo oli kotini.

Se oli kaikki.

Niinpä minä hengitin sitä sisään.
Itseäni sisään.

Ja minua hymyilytti.

On kuin todellisuudesta tulisi vain niin paljon yksinkertaisempaa.
Kirkkaampaa, selkeämpää.

Herätä siitä unesta.

Kaaoksen unesta.
Sotkuisuuden unesta.

Hymyilin sille, että tunsin olevani kerrankin niin oikeassa paikassa.
Ja ettei minulta puuttunut mitään.
Minusta ei puuttunut mitään.

Vaan olin kaikki, mitä tarvitsin.
Kaikki, mitä olin ikinä toivonut.
Kaikki mitä oli.

Sisimpäni innostui tästä.
Hymyilin.

Inspiroiduin kysymään:

Mutta missä se viisaus sitten on?
Se kaikki mihin halusin vastaukset?
Minulla oli ollut niin paljon selvitettävää.
Niin paljon kysymyksiä.
Niin paljon kaikkea.

Missä se kaikki oli?
Vastaukset?

Olin toivonut pitkään sitä, että jokin mystinen arkku sisältäni aukeaa.
Jokin sellainen taajuus ja taso, joka lähettäisi minulle hetki hetkeltä vastaukset.

Kuiskaisi ne selkeydellä tietoisuuteeni.

Hetki hetkeltä.

Samaan aikaan tajusin myös sen, että toisaalta tässä läsnäolossa oli jotain sellaista, joka myös poisti monia niistä kysymyksistä, joita minulla heräsi.

Kysymykset siitä, miksi monet asiat tuntuivat niin vaikeilta.

Kysymykset siitä, mitä minun pitäisi tehdä.

Mitä minussa tapahtuu.

Oli kuin ne hiljentyisivät.

Painuisivat taka-alalle.

Ja jokin muu täytti tietoisuuttani.
Sisäisyyttäni.

Tässä hetkessä tästä kaikesta tuli niin yksinkertaista.

Niin kauniin yksinkertaista.

Jotenkin puhdasta.

Lämmintä.

Oikean tuntuista.

Olin kotona.

Itsessäni.

Kultaisessa olemuksessani.

Se syleili minua.

Toivotti minut tervetulleeksi itseeni.

Avasi kätensä ja pyysi minua vain olemaan.

Vain lepäämään.

Ja minä annoin itseni levätä.

Olla vain siinä.

Sen syleilyssä.

Lämpimässä syleilyssä.

Niin nämä kaksi alkoi sulaa ja yhdistyä.

Kultainen läsnäolo sisältäni.

Väsynyt kysymyksien täyteinen ihminen ja mieli.

Ankkuroitua yhteen taajuuteen.

Läsnäolon taajuuteen.

Sinne missä tämä kultainen läsnäolo oli aina ollutkin.

Ja ihminen minussa nyt tunnisti sen:

Miten todellinen oli tämä taso.

Tämä olemus.

Ja miten hyvältä siihen tuntui vain sulaa.

Vain sulaa.

Minut valtasi syvä rauha.

Kiitollisuus.

Kaikesta.

Mitä olin kokenut.

Mitä olin ollut.

Tämä tervetuliaslahja itselleni oli mitä kaunein.

Hyväksyntä.
Lämpö.
Loputtoman tuntuinen rakkaus.

Se rinnassani ja sydämessäni nyt poltteli.

Olin saapunut kotiin.

Kotiin,
itseeni.