Tämä kesä on ollut itsensä rakastamisen opettelua ihan toden teolla. Alkukesän teemasta, antautumisesta, intentio on siirtynyt tutkimaan suhdetta itseen. Uskallanko olla se, kuka syvällä sisimmässäni olen? Näenkö oman valoni ja annanko sen loistaa kirkkaasti? Arvostanko itseäni tällaisena pakettina ja kokemuksineni?

Näihin kysymyksiin olen hakenut itsestäni vastauksia ja vaikka paljon edistystä vuosien varrella on tapahtunut, niin olen edelleen ollut monin tavoin turhan ankara ja vaativa itselleni.  Mitä minun tulee tehdä, jotta pystyn rakastamaan keskeneräisyyttäni ja samalla omaa ainutlaatuisuuttani? Että aidosti hyväksyn sen kaiken, mitä olen ja myös sen, mitä en ole? Lempeästi, pehmeästi, ystävällisesti, hyväksyvästi, arvostavasti, rakkaudella. Näihin kysymyksiini elämä on vastannut osoittamalla selkeästi, missä kohdin en vielä rakasta itseäni.

Mitä enemmän olen noille ajatuksille avautunut, sitä mahdollisemmalta tuntuu se, että rakastuisin itseeni. Miten hienoa olisi olla rakastunut itseensä – terveellä, sydänlähtöisellä rakkaudella! Siinä on loppuelämän kestävä rakkaussuhde, joka täyttää tähän asti alitajuntaisen rakkaudenkaipuun aukon. Siinä se on ollut tarjolla koko ajan. Miksi ihmeessä itsensä rakastaminen sitten on niin kovin vaikeaa?

Aihe tuotiin tarkasteluuni suurennuslasilla, sillä yhtenä päivänä tuli kuin tyhjästä valtava ikävä edesmenneitä äitiä, isää ja Tuulikki-tätiä. Se ikävän tuska oli suunnaton ja ihmettelin, mistä sellainen yhtäkkiä edes tuli. Oivalsin, että minulla ei varsinaisesti ollut heitä ikävä, vaan jotain sellaista itsessäni, mitä he edustavat. Kaipuuta siihen, kuka minä aidosti sielultani olen. Rakkauteen minussa.

Tästä seurasi itkun ja kirjoittelun lisäksi se, että päätin ottaa yhteyttä meedioon. Tuli vain vahva ohjaus siihen, että tuota kautta saisin tärkeää tietoa, mikä auttaa minua. Näin kävikin. Kaikki edellä mainitut ja vielä neljäskin sielu tulivat kertomaan sen, mitä minun tarvitsi heiltä kuulla. Alkoi olla aika huvittavaakin, kun yksi toisensa jälkeen nämä rakkaat ilmaantuivat ja jokaisella oli sama viesti hiukan eri sanoin sanottuna: ”Ala rakastaa itseäsi. Ala nähdä valosi.” 

Kun sama viesti tuotiin neljä kertaa peräkkäin, niin onhan siihen uskottava! Vaikka olisi tällainen kovapää, kuin olen. Otin kaikki kauniit sanat sydämeeni ja aloin tosissani integroida niitä itseeni. Luontokävelyistä on tullut minimuotoisia pyhiinvaelluksia, kun olen käynyt läpi elämääni: työpaikkoja alkaen ensimmäisestä kesätyöstä 14-vuotiaana, opiskeluita, ihmissuhteita, matkoja, aivan kaikkea. Ikään kuin ensimmäisen kerran vasta näkisin tuon kaiken ja oman osuuteni niihin. Myös sen, miten elämä on minua tähän mennessä kasvattanut, tähän pisteeseen valmistellut.

Minä rakastan kaikkea sitä, mitä olen ollut

Minä rakastan kaikkea sitä, mitä en ole ollut

Minä rakastan kaikkea sitä, mitä olen

Minä rakastan kaikkea sitä, mitä en ole

Minä rakastan kaikkea sitä, mitä tulen olemaan

Minä rakastan kaikkea sitä, mitä en tule olemaan

Minä rakastan minua juuri tällaisena kuin olen: keskeneräisen täydellisenä, ainutlaatuisena kokonaisuutena. Olen huipputyyppi, joka ansaitsee kehut ja arvostuksen. Tästä eteenpäin puhun itselleni nätisti, päästän irti vaativuudestani itseäni kohtaan ja otan kaiken hyvän avosylin vastaan.

Ehkä sinä osaat tämän paremmin. Jos et vielä osaa, niin toivon, että sinäkin voisit olla mahdollisimman lempeä itsellesi. Katsoa itseäsi suvaitsevaisin silmin, taputtaa olkapäälle ja sanoa: Hyvin sä vedät! Olet aivan ihana! Olet rakastettava ja rakastettu tulet olemaan. Nyt ja aina.