Kesä tuli ja meni. Selvisin siitä jotenkin, vaikka joissain kohdin teki kieltämättä aika tiukkaa. Yritin keskittyä niihin asioihin, jotka tuntuivat itselleni mahdollisilta ja mihin voimani riittivät. Käytännössä en siis tehnyt paljoakaan vaan lähinnä vietin kesän mieheni kanssa, joka oli myös heinäkuun lomalla. Pelailimme yhdessä videopelejä, katsoimme uusia elokuvia ja sarjoja ja kävimme pari kertaa elokuvissa.
Yritin pysyä tunteideni ja olotilojeni kanssa mahdollisimman turvallisilla vesillä, koska kaikki hoitokontaktini olivat kesätauolla. Onnistuinkin siinä sikäli, ettei mitään kestämätöntä kriisiä sattunut, johon olisin tarvinnut ylimääräistä ulkopuolista apua. Jouduin kuitenkin käytännössä elämään kesätaukojen ajan eräänlaisesta selviytymis- ja kestomoodista käsin, jossa parhaani mukaan välttelin itseäni ja tunteitani.
Terapioiden alku elokuussa oli siten suuri helpotus. Huomasin silloin myös, millaisen veron kesän psyykkinen sinnittelyni oli minulta henkisesti vaatinut. Olin joutunut tukahduttamaan ja sivuuttamaan kaiken vaikean sisältäni joskus tarvittavan lisälääkityksenkin avulla, kun muu välttely ei enää auttanut. Kun elokuu sitten koitti ja psykiatrini oli palannut lomilta töihin, laitoin hänelle melko pian viestiä. Unettomuuteni ja ahdistukseni oli pahentunut olennaisesti, eikä sydämeni meinannut rauhoittua edes tarvittavien beetasalpaajien avulla.
Psykiatrini vastasi viestin välityksellä, että kehoni on ahdistuksen myötä sympatikotoniassa ja kirjoitti minulle viikon säännöllisen rauhoittava- ja beetasalpaajakurin. Se rauhoittikin osaltaan mieltäni ja kehoani ja helpotti oireiluani. Kuitenkin erään hyvin lannistavan terveyttäni koskevan uutisen myötä psyykkinen vointini romahti niin, että hyvin synkät ja toivottomat ajatukset saivat mielestäni vallan. En kyennyt syömään enkä oikein olemaankaan ja sain jatkuvasti migreenikohtauksia lääkityksestä huolimatta.
Laitoin tilanteestani jälleen viestiä psykiatrilleni ja hän kehoitti minua vastauksessaan hakeutumaan vaikeutuneiden psyykkisten oireideni takia päivystykseen ja osastohoitoarvioon. En kuitenkaan pystynyt noudattamaan tätä suositusta, sillä en uskaltanut siinä voinnissa altistaa itseäni akuuttipsykiatrisille hoitopalveluille. Tiesin monien hyvin ikävien ja traumaattistenkin kokemuksieni perusteella, ettei minulla ollut tarvittavia voimavaroja sellaisen kohtelun ja ”hoidon” vastaanottamiseen, jota hyvin todennäköisesti saisin päivystyksessä osakseni. Jokin on psykiatrisessa hoitokulttuurissa kyllä hyvin pahasti pielessä silloin, kun psykiatrinen potilas joutuu itseään ja omaa heikkoa psyykettään suojellakseen käytännössä pidättäytymään avunhakemisesta!

Tämä on kuitenkin ollut jo pitkään hyvin valitettava realiteetti. Monet psykiatrisessa hoitojärjestelmässä enemmän tai vähemmän henkistä osumaa ottaneet ihmiset nykyisin välttelevät päivystystä ja monia muitakin mielenterveyspalveluita kuin ruttoa. Taidan osaltani kuulua tähän valitettavaan ja hoitojärjestelmässä liian kovia kokeneeseen ihmisjoukkoon. Heidän keskuudessaan tiedostetaan laajalti, että päivystyksen ja psykiatrisen osaston käytäville jäävät usein ne viimeisetkin omanarvontunnon ja toivon rippeet.
Niinpä en suunnannut henkisessä hädässäni päivystykseen vaan sen sijaan sinnittelin kotona pilleripurkkieni kanssa. Tiedän, etteivät lääkkeet ratkaise psyykkisiä ongelmiani vaan lopulta vain pahentavat niitä. En kuitenkaan jaksanut välittää siitä. Minun oli jälleen kerran vain jotenkin selvittävä ja pidettävä itseni mahdollisimman turvassa. Tämä koski valitettavasti itseni turvassa pitämistä myös psykiatrisen hoitojärjestelmän armoilta; niin paradoksaaliselta, absurdilta ja järjettömältä kuin se ehkä kuulostaakin.
Psyykenlääkkeet ovat kaiken kaikkiaan itselleni se välttämätön paha sellaisessa yhteiskunnassa ja hoitojärjestelmässä, joka ei muutoin kykene käytännössä reagoimaan huonoon psyykkiseen vointiin. Tiedän, että psyykenlääkkeet etenkin pidemmällä tähtäimellä pahentavat psyykkisiä ongelmiani ja tekevät minut fyysisestikin sairaammaksi. Koen kuitenkin, ettei minulla ole lopulta muita vaihtoehtoja kuin syödä niitä, mikäli mielin jotenkin selvitä itseni kanssa. Tiedän, että muu psykiatrinen terveydenhuolto ei nykyään vain toimi ja inhimillinen kohtaaminen ja vuorovaikutus hoitotilanteissa on valitettavan harvinaista.
Sitten elokuun lopussa koitti pelätty, mutta myös odotettu vuosittainen yhteishoitokokoukseni psykiatrian poliklinikalla, johon osallistuivat itseni lisäksi psykiatrini, psykoterapeuttini ja fysioterapeuttini. Olin onneksi saanut edellisenä yönä jännitykseltäni nukuttua. Olin hoitopalaverin alkaessa silti väsynyt ja henkisesti aika poissa pelistä, niin kuin aina aamuisin ja aamupäivisin. Olin myös hyvin hermostunut ja käytännössä tärisin tuolissani koko tapaamisen ajan. Hoitopalaverit ovat usein hyvin stressaavaa ja hermoja raastavia, sillä niissä käytännössä aina päätetään, saanko enää hoitoa ja jos saan niin minkälaista.
Tapaamiselle oli varattu aikaa 45 minuuttia, mutta se kesti lopulta tunnin. Sen aikana minulle päätettiin hakea jälleen vuodeksi eteenpäin psykoterapiaa ja psykofyysistä fysioterapiaa Kelan vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena. Tarkoituksena on myös selvittää, voisiko kaikkia tai ainakin nykyistä useampia fysioterapian käyntikertoja pidentää tunnista puoleentoista tuntiin. Minulle päätettiin myös haetaan kuntoutustukea jälleen vuodeksi eteenpäin.
Lääkitykseeni liittyen psykiatrini totesi, että se säilyisi yleisesti ennallaan, mutta että minun pitäisi kyetä jälleen jättämään rauhoittavat lääkkeet pois säännöllisestä käytöstä. Tähän liittyen en saanut tarkempia käytännön ohjeita, joten minun pitää taas itse kehitellä jonkinlaista toimivaa, mutta kuitenkin kestettävää lääkityssuunnitelmaa. Minulla on lähiaikoina erään asiantuntevan oloisen yksityisen psykiatrin tapaaminen, jonka keväällä löysin ja joka parin tutustumiskäynnin jälkeen on suostunut alustavasti ottamaan minut potilaakseen polikontaktini päättymisen jälkeen. Toivon saavani häneltä apua hyvin runsaaseen ja monimutkaiseen lääkitykseeni liittyen, sillä olen hyvin väsynyt säätämään sen kanssa käytännössä yksin.

Psykiatrini totesi hoitopalaverissa, että voin olla virallisesti vielä kaksi kuukautta psykiatrian poliklinikan kirjoilla ennen kuin minut uloskirjoitetaan perusterveydenhuoltoon. Tarkoituksena on odottaa Kelan päätöstä koskien haettavia kuntoutuksia, sillä nykyiset kuntoutuspäätökset ovat voimassa vain lokakuun loppuun. Saan tänä aikana vielä kaksi polikliinistä käyntiä omahoitajalleni, joissa olisi tarkoituksena käsitellä tulevaan uloskirjoitukseen liittyviä ajatuksiani ja tunnelmiani.
Psykiatrini kysyi myös, miksi en hakeutunut edellisellä viikolla päivystykseen osastohoitoarviota varten hänen suosituksensa mukaisesti. Koetin jälleen selittää, miksi päivystykseen hakeutuminen voi tuntua aivan mahdottomalta ihmiselle, joka kärsii jo valmiiksi syvistä itseinhon ja toivottomuuden tunteista. Voi kuitenkin olla, ettei tätä todellisuutta pysty lopulta ymmärtämään kukaan, joka ei ole itse kokenut tällaisia hoitotilanteita. Terveydenhoitojärjestelmämme todella on nykyisin varsinainen ”potilaantorjuntajärjestelmä”, kuten psykoterapeuttinikin minulle totesi hoitopalaveria seuranneen terapiaistuntomme aikana.
Joskus tosiaan tuntuu siltä kuin nykypsykiatrinen hoitokulttuuri haluaisi saada minut luovuttamaan, käpertymään kerälle ja vain odottamaan kuolemaa. Tällaista elämäni vuosia sitten käytännössä pitkään olikin; nukuin vahvan psyykenlääkityksen seurauksena noin kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa ja hereilläoloaikanikin olin aivan pihalla ja toimintakyvytön. Koin tuolloin vahvasti, ettei minulla ollut fyysisen henkiinjäämisen kannalta lopulta muuta vaihtoehtoa kuin eräänlainen kemiallinen psyykkinen kuolema. En oireillut hankalasti ja hoitojärjestelmää kuormittavasti, sillä en ollut käytännössä tajuissani.
Tuota aikaa nyt hyvin surullisena muistellessani yritän tänä päivänä taistella kaikin keinoin oikeudestani pysyä psyykkisesti elossa. Haluan elää ja tuntea siitä huolimatta, että se tuntuu joskus aivan liian vaikealta ja kestämättömältäkin. Haluan olla olemassa kaikista syyllisyyden, riittämättömyyden ja itseinhon tunteistani huolimatta. Haluan mahdollisuuden toipua, vaikka se vaatisi aivan jäätävän isoa surutyötä liittyen elämään, jota en saanut koskaan todella elää.
Lue myös kirjoitukseni:
On uskomatonta kuulla että saat noin paljon apuja! Olet siinä mielessä hyvin onnekas. Läheiseni jonka sairaus on varmaankin yhtä paha, ei saa minkäänlaista hoitoa. Mistään. Ymmärrän hyvin tuon ettei osastolle halua. Ei se aina tee hyvää. Tai edes auta. Paljon voimia sulle.
Kiitos ja kiitos kommentistasi! Tiedostan kyllä, että olen hyvin onnekas siinä mielessä, että minulle on myönnetty jo pitkään kuntoutusterapioita. Ikävää kuulla, että läheisesi ei saa itselleen hoitoa mistään. Tämä taitaa olla nykypäivänä hyvin valitettava realiteetti aivan liian monen apua tarvitsevan ihmisen kohdalla.😔