Seuraan huolestuneena uutisointia mm. mielenterveyssyistä johtuvista sairaspoissaoloista työelämässä. Tänään juuri luin artikkelin missä HUS:n psykiatrian toimialajohtaja valottaa tilannetta omalta näköalapaikaltaan. Hän näkee julkisten palveluiden riittämättömyyden ja systeemin toimimattomuuden syynä työikäisten sairaspoissaolojen kokonaisvaltaiseen kasvuun. Somaattinen puoli toimii vielä mitenkuten, kipeään selkään ja toistuviin päänsärkyihin saadaan apua kohtuullisen ajan kuluessa, koska se on ”rutiinia”. Diagnoosi on selkeä ja reseptit nopeasti asiakkaan saatavilla. Yksityiset työterveysasemat (lue:yritykset) ovat tässä avainasemassa. Somaattisen puolen osaajia löytyy niin lääkäreistä kuin sairaanhoitajistakin ja kustannusrakenteen kasvaminen vuosi vuodelta kertoo, että panostuksia myös tehdään.

Psykiatrinen puoli taas polkee paikallaan, rahaa ei ole ja samat vanhat ongelmat läpimenossa ovat yhtä totta tänään kuin esim. 20 vuotta sitten. Ihmiset turhautuvat, uupuvat ja palavat loppuun työelämässä, eikä tälle ole oikein mitään tehtävissä. Jonot julkiselle puolelle ovat pitkät ja lähetteitä pallotellaan perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä usein vuosia. Kela omine säännöksineen johtaa tätä epävireistä orkesteria päättämällä ”yksilöllisesti” kunkin ihmisen tarpeesta saada hoitoa. Sairauspoissaolot psyykkisistä syitä ovat kuitenkin yksi aikakautemme iso ilmö. Kelan tilastojen mukaan mielenterveyssyiden vuoksi menetettyjen työpäivien määrä vuodessa hipoo tällä hetkellä seitsemää miljoonaa! Henkilötyövuosiksi muutettuna se tarkoittaa 32 000 ihmisen kokoaikaista yhden vuoden työpanosta. Tästä ilmiöstä pitää mielestäni olla huolissaan. Tämän ilmiön kustannukset kaatuvat yhteiskunnan maksettavaksi sekä suorina että välillisinä kustannuksina ja se hintalappu on iso, se lasketaan miljardeissa!

Meillä on kasvamassa myös uusi sukupovi, jonka työelämään valmistautuminen ei sekään suju ongelmitta. THL:n mukaan jopa 70%:lla nuorista on vakavia, mielenterveyteen liittyviä ongelmia. Ne näkyvät ikävällä tavalla päihde-, väkivalta- ja itsemurhatilastoissa. Varhaiskasvatuksen puolella haetaan lupaa lasten tunnemyrskyjen rauhoittamiseen esim kiinnipitämisellä, joka toistaiseksi on lain mukaan erittäin rajattua. Vanhustyö puolestaan on ratkaistu laitoshoidolla ja aivoja/koko kehoa lamauttavalla medikalisaatiolla, joten sieltä suunnasta ei enää suurta meteliä kuulu. Lähiomaiset silloin tällöin nousevat takajaloilleen huonon-/ala-arvoisen kohtelun vuoksi.

Palaan tässä kohtaa ruohonjuuritasolle ja yritän katsoa ilmiön juurisyitä oman työpöytäni takaa. Yhteiskunta olemme me, sen muodostavat yksilöt, kuten tiedämme. Meille yksilöinä on nyt tapahtunut tai tapahtumassa jotain, joka näkyy työelämässä tunne-elämän epävakautena ja tunteiden säätelyn heikkoutena. Rajaan tarkasteluni mieleltään terveisiin työikäisiin ihmisiin, koska teen heidän kanssaan eniten töitä terapeuttina. Kuulen hätähuudon työpaikan äärimmilleen kiristetystä ja numerojohdetusta maailmasta. Siellä ei enää pitkään aikaan ole ollut hyvä olla, mutta nyt esim. hoitoalalla ja julkisten palveluiden tuottajien keskuudessa selviytymistaistelu on todella raakaa. Työpaikasta on pakko pitää kiinni, vaikka ehtoja kiristetään ja ilmapiiri on kireä. Siinä tohinassa ihminen omine tunteineen jää alakynteen ja he, joiden kohtalona on väsyä, uupua ja loppunpalaa, tulevat sitten loputtoman pitkän jonon päähän saadakseen Kelan tukemaa terapiaa, saadakseen apua olotilaansa.

Monet uupumiseen johtavat syyt löytyvät vuorovaikutuksen epäonnistumisesta niin työntekijöiden kuin esihenkilöidenkin kesken. Vuorovaikutuksen epäonnistumisen juurisyyt puolestaan johtavat arvo-/uskomusjärjestelmän ja tarvejärjestelmän säätelemiiin tunteisiin, jotka nousevat näkyviin usein hyvin epäterveinä käytösmalleina. Otetaan esimerkiksi vaikkapa työpaikoilta tuttu kahvihuoneen slogan: ”äitisi ei ole täällä töissä”. Pohjalta löytyy arvo, jonka mukaan yleistä viihtyvyyttä lisää se, että kahvihuoneen pöytä on puhdas ja siisti jokaiselle käyttäjälle. Arvo synnyttää tarpeen pitää kahvihuone siistinä. Arvot eivät kuitenkaan ole kaikille samat, ne eivät merkitse samanlaista siisteyden tasoa tai tarvetta toimia puhtauden puolesta. Jollekin riitttää se, että viskaa kertakäyttöisen kahvikuppinsa roskiin ja poistuu paikalta vaikka pullanmurut jäävät pyyhkimättä ja roskiskin on jo täynnä. Henkilölle, jolle siisteys tarkoittaa myös pyyhittyä pöytää ja roskakoria, johon vielä mahtuu seuraavakin kuppi, tämä näyttäytyy laiminlyöntinä ja aiheuttaa turhautumista. Hän kenties huomauttaa asiasta seuraavan kerran ja osuu (ehkä tietämättäänkin) toisen itsetuntoon, siellä sijaitsevaan häpeän tunteeseen. Häpeä saa aikaan hetkellisen vetäytymisen ja liittoutumisen vihan kanssa. Syntyy ajatus: ”mullehan et ala”. Kun toiminta jatkuu huomautuksesta huolimatta muuttumattomana, se turhauttaa myös alkuperäistä viestintuojaa. Se ärsyttää ja nostattaa vihan. Jep. Nyt meillä on jo kaksi toisilleen vihaista ihmistä ja on vain ajan kysymys, milloin syntyy konflikti. Purkamaton, passiivinen viha muuttaa näiden kahden käyttäytymistä toisiaan kohtaan ja seuraava vaihe onkin synnyttää ”kuppikuntia”, missä liittoudutaan samanmielisten kanssa ja aletaan etsiä vikoja ja virheitä toisen ”kuppikunnan” työnjäljestä ja tekemisistä. Nyt ei enää olekaan kyse pelkistä pullanmuruista pöydällä.

Tämä yksinkertaistettu esimerkki passiivisen vihan voimasta tuo esiin juurisyyn ilmapiirin kireydestä johtuvaan uupumiseen ja jopa ”saikuttamiseen” saakka. Kun työyhteisössä jonkun naaman näkeminenkin muistuttaa vanhan vihan olemassaolosta, se kuluttaa omaa sisäistä tunne-energiaa ja lopulta se palaa sananmukaisesti loppuun. Sitten ei vaan jaksa. Tunnesäätelyjärjestelmä on nyrjähtänyt epätasapainoon ja ongelmia alkaa ilmaantua vuorovaikutukseen myös perhe-elämässä, harrastuksissa, ystävyyssuhteissa jne. Tämä tilanteen sietämättömyys tuo asiakkaat terapiapöytään, tämä ajaa yleislääkärin luo saamaan unilääkettä ja ehkäpä jotain tunteita tasaavaa myös. Osa turvautuu omankäden kemiaan, eli päihteet toimivat turruttajana aikansa, kunnes yksilöllä on yksi ongelma lisää: riippuvuus päihteisiin. Sisäinen paha olo vaatii veronsa, ikävä kyllä.

Kenellekään ei tule mieleen, että jos vaikka puhuttaisiin noista tunteista? Nähtäisiin oma osuus tunteiden nostattajana ja otettaisiin siitä täysi vastuu. Palatakseni alkuperäiseen esimerkkiin, hän, jolle kahvipöydän puhtaus ja roskakorin käyttömukavuus ovat tärkeitä, olisi voinut esittää asiansa niin, että hän arvostaa pöydän puhtautta, se on hänelle viihtyvyyden kannalta tärkeää. Näin hän pääsee hetkeksi eroon töihin liittyvistä ajatuksista ja niiden aiheuttamasta stressistä, kun saa nauttia kupin kahvia siistissä kahvihuoneessa. Hän, jolle pöytä ei merkitse muuta, kuin sitä, että on alusta, jolle laskea kahvikuppi, oli siinä pullanmuruja tai ei, voisi vastata, ettei ole kiinnittänyt asiaan huomiota, koska päässä pyörivät kymmenet muut työasiat, hänelle ne ovat siinä hetkessä tärkeitä. Hän työstää asioita päässään, vaikka näyttääkin olevan kahvitauolla. Esimerkissä kahden ihmisen arvomaailma poikkeaa toisistaan ja kumpikin on omalla tavallaan oikeassa, molemmilla on oikeus omalaiseen ajatteluun. Ongelma syntyy siitä, kun arvoja ei tuoda esiin eikä olla valmiita keskustelemaan niistä. Nähdään vain ne pullamurut pöydällä ja keskitytään etsimään syyllisiä epäsiisteyteen. Näistä tiedostamattomista arvoristiriidoista nousevat tunteet, haluttiin tai ei, ja ne aiheuttavat käyttäytymiseen näkyviä reaktoita. Passiivinen viha purkaantuu usein ulos ilkeilynä, juoruiluna, selän takana pahan puhumisena ja mustamaalaamisena. Ei tarvitse ihmetellä, mistä raskas ja epämiellyttävä työilmapiiri on syntynyt, se syntyy vaikka pullanmuruista.

Nyt tarvitaan toimenpiteitä ja ymmärrystä siitä, että keskustelukulttuuria on saatava avoimemmaksi. Väitän että vähintään puolet tuosta vuosittain psyykkisten syiden takia sairauslomilla olevista ihmisistä olisi valmis palaamaan töihin, kun vain joku kuuntelisi heitä ja heidän näkemyksiään siitä, miksi mieli on alunperin kuormittunut. Tämä vaatii avointa, syyllistämätöntä dialogia ja oman tunnesäätelyjärjestelmän tarkkaa tuntemista. Mikä tunne se on kun ”v*tuttaa”? Miten se minussa ilmenee? Nyt me terapeutit olemme ammattimme puolesta ”maksettuja” kuuntelijoita, mutta työpaikan ongelmia se ei ratkaise jollemme pysty menemään työpaikalle ja ratkomaan arvoristiriitoja siellä tuoreeltaan terveellä tavalla. Työterveys tekee parhaansa, tiedän sen, mutta epätasapaino psyykkisten ja somaattisten sairauslomasyiden välillä on valtava. Tunnesyistä apua hakevaa vähätellään ja tunnesäätelyjärjestelmän hetkittäinen häiriötila ohitetaan olan kohautuksella, kyllä se siitä.

Onko sinulla kokemuksia tästä aiheesta?

1 Kommentti

  1. Katja Kosonen

    Kiitos tästä hyvin kiroitetusta ja niinajankohtaisesta blogitekstistä!💜 Itselläni ei ole kokemusta työelämästä, kun en ole sinne mielenterveyden haasteistani johtuen ikinä päässyt, mutta muuten voin oman kokemukseni kautta allekirjoittaa aivan joka sanan! En tiedä tajutaanko edes, miten kestämättömällä tolalla asiat tällä hetkellä ovat yhteiskunnassamme liittyen mielenterveystyöhön ja nykykulttuuriin ja myös liittyen yleiseen työhyvinvointiin..? On kuin hiljainen atomipommi tikittäisi kaiken tämän hektisyyden ja kasvavan psyykkisen pahoinvoinnin keskellä ja pelkään, että tähän havahdutaan vasta kun on jo aivan liian myöhäistä.😔 Kaiken uutisistakin lukemamme ja kuulemamme myötä voidaan mielestäni aiheellisesti myös kyseenalaistaa ajatus siitä, elämmekö enää oikeasti hyvinvointiyhteiskunnassa? Tuntuu, että joka tuutista verkkokalvoillemme vyöryy enemmänkin hyvin moninaisin eri tavoin ilmenevää pahoinvointia..

    Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *