Olen junassa matkalla Helsinkiin. Kävelin kotoa juna-asemalla noin puolentoista kilometrin matkan. Siinä ajassa ehdin ajatella myös kuolemaa. Ajattelen kuolemaa usein. Välillä mietin onko se normaalia mutta sitten taas herään siihen totuuteen, että kuoleman ajatteleminen pitää minut kiinni elämässä. Kuolema on luonnollinen osa elämää. Silti se on yhteiskunnassamme vaiettu aihe, jopa tabu, josta saavat puhua vain kuolemansairaat ja me muut vaikenemme. Minusta kuoleman ajatteleminen on tervettä. Se saa arvostamaan elämää. En ajattele kuolemaa niin, että haluaisin itse kuolla. Tuollaisia ajatuksia ei päässäni ole juuri koskaan käynyt. Vain pari kertaa elämässäni olen ollut niin väsynyt, että mietin rajan takana olevan ehkä helpompaa. Olen aina rakastanut liikaa elämää luopuakseni siitä ennen kuin aikani koittaa. Siihen asti ajattelen kuolemaa siksi, että muistaisin todella elää.
Kuolema laittaa kaiken perspektiiviin. Siihen juuri oikeaan perspektiiviin. Kuoleman lopullisuutta miettiessä kaikki elämään kuuluva saa todellisen sille kuuluvan ainutkertaisen arvonsa. Turha valittaminen muuttuu naurettavaksi ja kaikki mitä meillä juuri nyt on muuttuu kiitollisuuden aiheeksi.
Kuolema ei ole minulle kauhistuttava ja pelottava asia. Se on herättävä ja pysäyttävä. Kuolema pysäyttää meidät elossa olijat ajatukseen, että elämä ei jatku ikuisesti eikä koskaan voi tietää milloin on viimeinen päivä. Tätä en itse halua hetkeksikään unohtaa, koska kuoleman muistaminen tosiasiana on elämän arvostamista. Se saa minut olemaan rohkeampi ja elämään tiiviimmin hetkessä. Tiedän käyttäväni aikani oikein kun kunnioitan elämääni kuoleman ajatuksen vierellä. Minulle kuoleman pohtiminen ei siis ole luovuttamista vaan nimenomaan tarttumista elämään tiukemmin.
Moneen asian löytyy heti paljon enemmän rohkeutta kun miettii sitä, että tämä päivä saattaa olla viimeinen. Haluanko toteuttaa tiettyjä asioita vai haluanko pelätä ja antaa näiden tilaisuuksien mennä ohi. Elääkseen pitää uskaltaa kuolla.
Pahimmillaan kuolemanpelko estää meitä elämästä siksi se tulisi käsitellä. Kuolemasta ei pitäisi vaieta koska se ruokkii sellaista illuusiota, että meillä olisi aikaa odottaa. Olisi aikaa odottaa, että joku muu hoitaa tai sitten joskus vielä… Elämä on nyt ja jos jokin lahja kuolemalla meille on nin se on nimenomaan elämä.
Kun blogin kirjoittaminen oli vasta ajatuksen asteella mietin perustavani blogin joka perustuisi juuri tähän ajatukseen ”Mitä jos kuolisin huomenna.” Blogiini olisin kirjannut elämääni juuri siitä perspektiivistä millaista elämäni olisi jos tietäisin kuolevani huomenna. Minusta siinä ei ole mitään synkkää vaan nimenomaan se on erittäin valoisa ajatus. Elää elämä ja nauttia sitä. Moni kuoleva kun herää juuri tähän ajatukseen loppumetreillä. Emme kadu sitä, että teimme joskus hullujakin ratkaisuja vaan sitä, että odotimme ja ohitimme ne asiat jotka todella saivat meidät elämään.
Elämääni on tullut lähelle parin viime vuoden aikana kymmenen perhettä joiden lapsi on kuollut. Se on todella herätellyt ja näiden ihmisten vaikutuksesta saan kuolemasta muistutuksen hyvin usein. Ei tulisi mieleenikään blokata heitä vaan päin vastoin. Vaikka näin ihmisnäkökulmasta on äärimmäisen julmaa elämältä viedä vanhemmaltaan oma lapsi niin ehkä useamman pitäisi miettiä sitä säännöllisesti. Se saattaisi herättää. Usein ihmiset kuitenkin väistävät surevaa ihmistä. Yrittävätkö he sillä tavalla hämätä itseään omasta kuolemattomuudestaan?
On ollut hämmästyttävää nähdä millainen elämänhalu syvän surun kokeneissa ihmisissä lopulta herää suurimman mahdollisen menetyksen jälkeen. Elämänhalu taistelee surun ja ikävän kanssa ja se elämänhalu on voimakas. Kuolema saa elämään kun elämänhalu lopulta voittaa musertavan surun.
Läheisen menettäminen nostaa meissä kaikissa varmasti suurta pelkoa. Olen miettinyt onko minulla oikeutta puhua kuolemasta. Mutta meillä kaikilla on! Ja oikeastaan meillä o siihen myös velvollisuus. Oman kuolevaisuuden hyväksyminen tekee meistä vastuuntuntoisempia elämämme suhteen. Kuolema on kunnioitettavan pelottava, koska sen voima on suunnaton eikä sille kukaan mahda mitään. Meillä kaikilla on täällä oma aikamme eikä sitä voi etukäteen tietää. Kuolema tulee joskus odottamatta ja yllättäen. Se muistuttaa elämän hauraudesta ja hetkellisyydestä. Kuolema on laki joka määrittää elämäämme mutta suostummeko katsomaan sitä osana elämää vai ohitammeko sen.
Elämä tuntuu! Me tunnemme, joten olemme elossa. Ja se on myös yksi elämän lahjoista. Tuntea syvästi. Meidän aika on nyt, koska elämme ja hengitämme tätä kosmosta juuri nyt. Millaisen elämän sinä haluat jättää jälkeesi? Oletko onnistunut toteuttamaan asioita jotka ehkä pelottavat mutta luovat merkityksellisyyden tunteen elämääsi? Kuolema on luonnollinen osa elämää, joten nautitaan elämän rikkauksista nyt kun olemme täällä. Ja ylitetään pelkomme elämisen suhteen nyt kun siihen on vielä mahdollisuus.
Lue myös artikkelini:
Ihmisen ikävä itsensä luo
Materialla ei voi korvata syvimpiä tarpeita
Miksi äidit unohtavat itsensä?
Runo: Sylissäsi suru painaa vähemmän
Kun sielu löytää kotiin
0 kommenttia