Katsoin juuri edesmenneestä Miki Liukkosesta ilmestyneen koskettavan dokumentin ”Miki Liukkonen – Mitä et minusta vielä tiennyt” (https://areena.yle.fi/1-63446543). Dokumentti maalasi jälleen eteeni kuvan ihmisestä, joka oli hyvin herkkä, syvästi tunteva ja ehkä juuri tämän seurauksena myös psyykkisesti hyvin hauras. Suuret menetykset elämässä vaikuttivat varmasti myös osaltaan tähän haurauteen. Näistä on dokumentissa mainittu äidin menetys lapsena, josta Liukkonen ei tainnut lopulta oikein ikinä toipua.

Miki Liukkonen oli menestynyt kirjailija ja käsitteli etenkin viimeiseksi jääneessä kirjassaan ”Vierastila” perustavan vierauden kokemusta suhteessa omaan itseen ja elämään yleensä. Hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa tiivistyykin kysymykseen: ”Missä olet, kun olet poissa tolaltasi?” (https://www.wsoy.fi/kirjat/vierastila/). Trauma ja traumatisoituminen voivat oman kokemukseni mukaan luoda juuri tällaista perustavaa vieraudentunnetta ja ilmapiiriä oman elämän ympärille. On kuin itsen ja todellisen elämän välissä olisi ikään kuin läpäisemätön kalvo, jonka läpi ei pääse yrityksistä huolimatta tunkeutumaan. 

Loppua kohden Liukkonen kävi dokumentin mukaan myös wittgensteinilaisittain yhä kyynisemmäksi sitä kohtaan, että sanat voisivat todella ikinä tavoittaa sitä, mitä ne kuvaavat. Silti hän kirjoitti paljon ja pakonomaisestikin aivan loppuun asti. Ehkä se kertoo siitä, että Miki halusi kaikesta kyynisyydestään ja masennuksestaan huolimatta tulla epätoivoisesti nähdyksi ja ymmärretyksi viimeiseen asti.

Dokumentissa käsiteltiin hienovaraisesti myös kirjailijan surullista ja traagista kohtaloa. Miki Liukkonen päätyi heinäkuussa 2023 itsemurhaan saamastaan psykiatrisesta hoidosta huolimatta tai ehkä myös ainakin osaksi sen vuoksi. Tämä kosketti itseäni syvästi, sillä seurasin Liukkosta sosiaalisessa mediassa vähän ennen hänen kuolemaansa. Pystyin samaistumaan hyvin hänen tunnelmiinsa ja päivityksiinsä koskien muun muassa psykiatrisen avun saamisen vaikeutta ja jopa mahdottomuutta. (https://www.instagram.com/p/CrgLKybN1TE/)

Jätin myös Liukkosen erääseen syvää epätoivoa tihkuvaan Instagram-päivitykseen toukokuussa 2023 kommentin, jossa oli musta sydän ja sanat: ”Voin niin samaistua”. Olin juuri noihin aikoihin itsekin pitkästä aikaa psykiatrisessa osastohoidossa äkillisen psyykkisen romahduksen vuoksi ja joutunut siten jälleen kerran hyvin henkilökohtaisesti kokemaan sen synkkyyden ja epätoivon, johon mieli voi toimimattoman hoitojärjestelmänkin seurauksena vajota. 

Miki tykkäsi hänelle jättämästäni kommentista, mutta siihen suora kommunikointimme jäi. Hän ei jaksanut enää paljoakaan pidemmälle vaan kuoli oman käden kautta noin kuukautta myöhemmin. Hänen toukokuinen Instagram-julkaisunsa päättyikin seuraaviin sanoihin: ”En minä jaksa”. (https://www.instagram.com/p/Cs1LxCptWxl/)

Jaoin Miki Liukkosen kanssa myös epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Sain diagnoosin epävakaan persoonallisuushäiriön rajatilamuodosta parikymppisenä erään osastohoitojakson yhteydessä, vaikkei minulle oltu silloin tai koskaan myöhemminkään tehty tämän asian tiimoilta virallisia persoonallisuushäiriötestejä. Diagnoosin saamisen jälkeen minut uloskirjoitettiin nopeasti sairaalasta ja suhtautumistapa minua ja psyykkistä oireiluani kohtaan muuttui kokemukseni mukaan muutenkin paljon kielteisempään suuntaan.

Tiesin siis omastakin kokemuksesta, miten paljon haitallista stigmaa ja ennakkoasenteita terveydenhuollossa yhä nykyäänkin esiintyy kyseistä diagnoosia kohtaan. Jopa epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon kehitetyn dialektisen käyttäytymisterapian kehittäjä Marsha Linehan on avoimesti todennut, että mikäli mielii saada osakseen päivystystilanteissa asianmukaista kohtelua ja hoitoa, olisi parasta jättää tämä diagnoosi kertomatta. (https://vm.tiktok.com/ZNeTuvoX3/)

Dokumenttiin kuvaamallaan videolla Miki kertoo lisäksi, että epävakaa persoonallisuushäiriö tekee hänestä ikään kuin palovammapotilaan, jolta puuttuu iho ja että sen seurauksena kaikki tunteet tuntuvat äärimmäisenkin voimakkaasti: ”Kuin tuhat veistä. Suoraan sydämeen. Musta tyhjyys”. Epävakaata persoonallisuushäiriötä kuvataankin psyykkisistä häiriöistä ehkä tuskallisimmaksi kokea ja tämä palovammavertaus on melko yleinen tapa kuvata sen sisäistä kokemustodellisuutta.

Epävakaan persoonallisuushäiriön oirekuvaa luonnehtivat yleisesti itsesäätelyn vaikeudet psyykkisen toiminnan eri alueilla. Häiriötä koskevassa Käypä hoito-suosituksessa todetaankin, että kyseessä on mielenterveyden häiriö, joka heikentää usein merkittävästi toimintakykyä. Oireet vaihtelevat, mutta kuvaavimpia niistä ovat yleensä epävakaa tunne-elämä, vaikeus säädellä omaa käyttäytymistä sekä ongelmat ihmisten välisissä vuorovaikutussuhteissa. Hoidoksi suositellaan ensisijaisesti psykoterapiaa ja lisäksi tarvittaessa psyykenlääkkeitä. (https://www.kaypahoito.fi/khp00074)

Nykyään tiedetään jo yleisesti, että epävakaa persoonallisuushäiriö syntyy vaikeiden kiintymyssuhdetraumojen seurauksena. Sitä voidaankin hahmottaa ensisijaisesti traumapohjaisena häiriönä jopa siten, että kompleksisen traumapohjaisen stressihäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön diagnostiset kriteerit ovat toistensa kanssa lähes identtisiä. Psykoterapeutti Juha Klaavu toteaakin kirjassaan ”Lapsuuden kehityksellinen trauma” kehityksellisen trauman johtavan pahimmillaan juuri epävakaan persoonallisuushäiriön kehittymiseen.

Olen kuullut tämän asian tiimoilta myös väittämän, jonka mukaan epävakaa persoonallisuushäiriö olisi käytännössä vakavampi muoto C-PTSD:stä eli kompleksisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä. Sen mukaan siis kaikki kompleksisen traumaperäinen stressihäiriön omaavat potilaat eivät täyttäisi epävakaan persoonallisuushäiriön diagnostisia kriteerejä, mutta kaikki epävakaan persoonallisuushäiriön omaavat potilaat kyllä aina täyttäisivät kompleksisen traumaperäisen stressihäiriön diagnostiset kriteerit.

Koen itse henkilökohtaisesti, että C-PTSD:n oirekuvaus sopii kohdallani paremmin niihin oireisiin, joista olen kärsinyt ja joista yhä kärsin: Oirehdinnassani korostuu ennemminkin tunteiden yli- kuin alisäätely, en ole luonteeltani impulsiivinen, enkä myöskään erityisen myrskyisä läheisissä ihmissuhteissani. Kompleksinen PTSD ei kuitenkaan ole vielä virallinen psykiatrinen diagnoosi ja siihen liittyvät oireet ja esiintyvyys tunnetaan siten kokemukseni mukaan psykiatriassa yhä huonosti. (https://traumajadissosiaatio.fi/kompleksinen-ptsd/) Lisäksi persoonallisuushäiriöihin liittyy psykiatrisista diagnoosiryhmistä yleisesti ehkäpä eniten perustavia eettisiä ongelmia: Onko edes lopulta eettisesti tai moraalisesti hyväksyttävää määritellä ihminen koko persoonallisuutensa osalta häiriintyneeksi tai sairaaksi?

Ehkäpä kaikesta edellä mainitustakin johtuen epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin saaneita potilaita kohdellaan terveydenhuollossa nykyisin tavalla, joka on usein kaikkea muuta kuin traumainformoitua. Nämä potilaat käännytetään muita potilasryhmiä useammin kotiin päivystyksestä ja heiltä evätään etenkin pidempiaikainen osastohoito sillä perusteella, että he muuten ”taantuvat” tai ”laitostuvat”. Epävakaata persoonallisuushäiriötä ympäröikin vahva stigma terveydenhuollossa ja siihen liittyvä oireilu koetaan hoitohenkilökunnan taholta valitettavan usein ainoastaan tahallisena manipulointina. (https://yle.fi/a/3-12143894)

Miki Liukkonen koki olonsa turvalliseksi osastohoidossa ja hän myös hyötyi siitä. Hän toteaa dokumentissa aloittaneensa muun muassa viimeiseksi jääneen kirjansa kirjoittamisen sieltä käsin. Loppua kohden hän kuitenkin ainakin erään luovutti myös osastohoidon suhteen, sillä hänet uloskirjoitettiin sieltä jatkuvasti aivan liian aikaisin. (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000009832904.html)

Olen itsekin törmännyt tähän jo hyvin absurditkin mittasuhteet saaneeseen kammoon psykiatrisesta sairaalahoidosta etenkin niiden potilaiden suhteen, jotka ovat usein pelkäksi epäonnekseen onnistuneet saamaan itselleen diagnoosin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Avun saaminen vaikeutuu tällöin oman kokemuksenikin mukaan käytännön tasolla huomattavasti. Olen törmännyt useampaankin kertaan päivystyskäynnin yhteydessä lääkäriin, joka siteeraa minulle tutkimusta, jonka mukaan osastohoito ei hyödytä minua tai että siitä voi olla kohdallani jopa haittaa.

En ole ikinä ymmärtänyt, miten tuohon tietoon olisi pitänyt noissa hyvin akuuteissa ja hädäntäyteisissä hetkissä oikein suhtautua. Olisiko minun pitänyt sen pohjalta jotenkin tajuta vain lopettaa ongelmallinen oireiluni, jonka kanssa en enää mitenkään pärjännyt avohoidossa? En myöskään vieläkään ymmärrä jatkuvaa pelottelua laitostumisesta tai siitä, että sairaalahoitoon hakeuduttaisiin silloin, kun sille ei ole ihan aidosti tarvetta. Itse en ole koskaan kokenut laitostuvani pidempienkään osastohoitojaksojen seurauksena. 

Pikemminkin on käynyt päinvastoin: Osasto-olosuhteet ovat kaiken kaikkiaan sen verran karut, että sieltä haluaa aina pois niin pian kuin se vain on psyykkisen voinnin puolesta mahdollista. Olen kuitenkin törmännyt tämän asian tiimoilta hyvinkin haitallisiin asenteisiin hoitohenkilökunnan taholta. Mieleeni tulee tässä erityisesti kommentti, jossa eräs psykiatrisella osastolla työskentelevä hoitaja vertasi epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin omaavia potilaita ”rottiin, jotka yrittävät vain pesiytyä osaston nurkkiin ja pysyä siellä ikuisesti”. Meidän olisikin mielestäni viimein korjattava näitä hyvin haitallisia asenteita epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä ihmisiä kohtaan!

Minulla on siis paljon omakohtaisia kokemuksia liittyen vaikeuteen saada osakseni tarvittaessa asianmukaista psykiatrista hoitoa ja apua. Ehkäpä kuvaavin ja absurdeinkin niistä sijoittuu joidenkin vuosien päähän. Hakeuduin silloin hoitavan sairaalani päivystykseen olosuhteiden pakosta. En enää mitenkään pärjännyt kotona täysin kestämättömiksi eskaloituneiden psyykkisten oireideni takia. Päivystykseen hakeutuminen on ollut itselleni aina hyvin korkean kynnyksen takana juuri aiempien huonojen ja nöyryyttävienkin hoitokokemusteni vuoksi. Sinnittelin tästä syystä lopulta täysin kestämättömäksi yltyneen oloni kanssa kotona aivan viimeiseen asti.

Kun sitten hakeudun sinä iltana päivystykseen, olin jo ikään kuin ylittänyt oman psyykkisen kestokykyni rajat. Oma sisäinen mielenmaisemani ja kokemusmaailmani oli siten muuttunut hyvin pelottavaksi ja myös pahaenteisen tuntemattomaksi. Kyseisessä päivystystilanteessa liikuttiin siis alusta alkaen psyykkisesti hyvin vierailla ja vaarallisillakin vesillä. Tästä huolimatta kohtelu ja vastaanotto päivystyksessä oli samanlainen kuin niin monet kerrat aiemminkin. Minut yritettiin ensin psykiatrisen sairaanhoitajan ja sitten päivystävän psykiatrin toimesta niin hyvällä kuin pahallakin saada vakuuttuneeksi siitä, etten todella ollut lainkaan psykiatrisen avun tarpeessa.

Puhuin tähän liittyen psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa yhteensä puolitoista tuntia, jonka aikana yritin yhä uudelleen mahdollisimman selkeästi ja asiallisesti perustella oman tilanteeni ja siihen liittyvän hyvin akuutin avuntarpeeni. Lopulta sairaalan päivystävä psykiatrikin tuli tapaamaan minua ja toisteli samaa asiaa kuin sairaanhoitajakin: Minun ei olisi mahdollista päästä vointini vuoksi kyseisen sairaalan avo-osastolle, koska sille ei ollut hoidollisesti mitään tarvetta. 

Minulle myös sanottiin suoraan, ettei päivystykseen kannattaisi tulla niin matalalla kynnyksellä ja vain ”pienen mielipahan vuoksi”. Samaan hengenvetoon minulle todettiin, että jos vielä seuraavana päivänä oloni olisi näin ikävä, voisin aina hakeutua päivystykseen uudestaan. Tämä kokemukseni on mielestäni aivan paraatiesimerkki siitä ”potilaantorjuntajärjestelmästä”, joksi julkinen psykiatria on nykyisin lähes täydellisesti muuttunut: Hoitohenkilökunta yksinkertaisesti kieltäytyy uskomasta ja ymmärtämästä psykiatrisen potilaan hyvin akuutiksi eskaloitunutta psykiatrisen avun tarvetta.

Laahustettuani sitten täysin loppuun uupuneena ja lannistuneena psykiatrin ja sairaanhoitajan vastaanotolta päivystyksen käytävälle istumaan minä tämän henkisesti täysin kestämättömän tilanteen seurauksen hetkellisesti menetin itseni kontrollin ja niin sanotusti romahdin. En muista tilannetta aivan tarkkaan, mutta olin ponkaissut joka tapauksessa tuolista pystyyn, huutanut kai jotain ja kännykkäni ja silmälasini olivat lentäneet lattialle. Sama psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka kanssa olin juuri väitellyt avuntarpeestani puolitoista tuntia, oli lähistöllä ja todisti tämän. Hän kai yllättyi suuresti ja pelästyikin tätä käytöstäni, sillä hän soitti välittömästi uudelleen samalle päivystävälle psykiatrille, jonka kanssa olin hetkeä aiemminkin puhunut. 

Tätä seurasi lääkäritapaaminen, jossa sekä sairaanhoitajalla että myös psykiatrilla oli äkisti hyvin eri ääni kellossa. Psykiatri ilmoitti heti, ettei voisi pistää minua ”käytökseni arvaamattomuuden” takia mihinkään avo-osastolle vaan että minut pitäisi ennemminkin toimittaa vointini puolesta välittömästi suljetulle osastolle. Koska sairaalani suljetuilla osastoillla ei ollut vapaata tilaa, lähdin päivystyksestä ambulanssikyydillä toisen psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle, jossa vietin seuraavat kaksi viikkoa. Potilaspaikan viimein vapauduttua siirryin suljetulta osastolta vielä jatkohoitoon oman sairaalani avo-osastolle.

Opin kaiken tämän seurauksena jälleen, että oikeastaan millään sanomallani tai kertomallani ei lopulta ollut päivystystilanteissa oikeastaan mitään merkitystä. Epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin omaavat potilaat nähdäänkin erityisesti päivystystilanteissa ja osastohoidon tarvetta arvioitaessa jo lähtökohtaisesti manipuloivina ja siten myös puheissaan epäuskottavina. Itseni on ollut aina hyvin vaikea ymmärtää tätä mitätöivää asennetta etenkin, kun häiriötä kuvaavassa alan kirjallisuudessa tai sen diagnostisissa kriteereissä ei näitä ominaisuuksia ainakaan virallisesti erikseen mainita.

Sen sijaan psykiatrisen hoitohenkilökunnan asenneongelma erityisesti epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin saanutta psykiatrista potilasta on usein valitettavan ilmeinen. En olisikaan vuosia sitten selviytynyt psyykkisen vointini puolesta enää hetkeäkään avohoidon piirissä. Psyykkinen vointini oli nimittäin korkean hoitoonhakeutumiskynnykseni vuoksi eskaloitunut jo käytännössä niin pahaksi, että selviytyminen oli sen jälkeen pitkään sairaalaolosuhteissakin suuren työn ja tuskan takana. En näin jälkikäteen ajateltuna ollut päivystykseen hakeutuessani edes kunnolla tajunnut, miten huonossa kunnossa sinä iltana psyykkisesti olinkaan. Hoitohenkilökunta ei jälleen kerran tätä tajunnut sitäkään vähää kuin minä. 

Kuluneiden vuosien aikana minulle ollaankin päivystyksen kautta osastohoitoon hakeuduttuani todettu hoitohenkilökunnan toimesta, että olin saapunut sinne liian myöhään. Jos kuulemma olisin tullut osastohoitoon aiemmin, tilanteeni ei vointini ja toimintakykyni täydellisen romahtamisen osalta olisi ehtinyt kehittyä niin vaikeaksi, ettei osastohoidostakaan enää meinannut olla käytännössä apua. Osastohoitokin kun edellyttää kokemukseni mukaan toimiakseen jonkinlaista toimintakykyä. Kun sitä ei enää ole käytännössä yhtään jäljellä, hoitohenkilökunta ei kokemukseni mukaan oikein tiedä mitä tehdä.

Kaikesta kokemastani ja pitkästä ja vaikeasta hoitohistoriastani huolimatta minua ei yhä edelleenkään uskota, eikä vointiani tai oireitani oteta todesta, kun hakeudun päivystykseen psyykkisessä hengenhädässä. Sain kokea tämän valitettavan tosiasian ja todellisuuden jälleen noin puolitoista vuotta sitten, jolloin minulla ei ollut huonon psyykkisen vointini tiimoilta taaskaan käytännössä muuta mahdollisuutta, kuin hakeutua oman sairaalani päivystykseen. Ensimmäisellä kerralla minut käännytettiin heti kättelyssä sieltä pois, enkä saanut pyynnöistäni ja aneluistani huolimatta edes tavata päivystävää psykiatria.

Toisella päivystyskäyntikerralla sen sijaan päivystysvuoroon sattui inhimillinen ja asiantuntevan oloinen psykiatri, joka otti tosissaan tilanteeni ja avuntarpeeni. Sain siis lopulta onnellisen sattuman kautta kipeästi tarvitsemaani apua ainakin hetkellisesti. Seuraavat psykiatrit, joita hoitoni tiimoilta sairaalahoidosta käsin tapasin, eivät sitten olleetkaan minua ja avuntarvettani kohtaan lainkaan yhtä myötämielisiä. Selviämiseni tuosta hyvin akuutista ja vaikeasta psyykkisestä kriisistä oli siten lopulta kaikkea muuta kuin korjaava tai helppo kokemus.

Mitä kaikki edellä mainittu kertoo yhteiskunnasta, jossa elämme? Entä nykyisen terveydenhuoltomme tasosta ja laadusta? Psykiatrisen hoidon piirissä tuntuu kaiken kaikkiaan vallitsevan jopa skitsofreeninen asenne liittyen eri mielenterveysdiagnooseihin ja tautiluokkiin: Jos psykiatrinen potilas on saanut esimerkiksi epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin, häntä ei hoideta tai uskota ollenkaan. Jos hänen sen sijaan uskotaan olevan vähänkin psykoottinen, häntä voidaan hoitaa väkisin ja pakolla. Psykiatriset diagnoosit ovat kuitenkin aina sopimuksen- ja tulkinnanvaraisia oirekokonaisuuksia ja oireiden kuvauksia, eivätkä siten varsinaista eksaktia lääketiedettä.

Psykiatriset häiriöt diagnostisine kriteereineen menevät myös osittain päällekkäin ja lomittainkin niin, että tietty diagnoosinimike voi lopulta riippua enemmän yksittäisen lääkärin näkökannasta ja henkilökohtaisesta mielipiteestä kuin mistään objektiivisesta lääketieteellisestä totuudesta. Lisäksi monihäiriöisyys on vaikea-asteisten mielenterveyden haasteiden kohdalla hyvin tavallista. Siten suurin osa epävakaan persoonallisuushäiriön saaneista psykiatrisista potilaista omaa usein muitakin psykiatrisia diagnooseja. Omaan diagnoosilistaanikin niitä on tähän mennessä kertynyt jo puolisenkymmentä.

Vaikka vaikeista mielenterveyden haasteista kärsivä ihminen voi herättää vaikeiden oireidensa, kuten pitkäaikaisen toimintakyvyttömyyden tai kroonisen itsetuhoisuuden myötä hoitohenkilökunnassa hyvin vaikeita vastatunteita ja reaktioita, hoidon tulisi olla mielestäni silti aina inhimillistä ja myös traumainformoitua. Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ihminen pelkää usein yli kaiken hylätyksi tulemista ja se onkin yksi häiriön keskeisimmistä diagnostisista kriteereistä. Tämä näkökulma tulisi ottaa psykiatrisessa hoidossa huomioon siten, ettei siinä ainakaan tieten tahtoen ja tarpeettomasti vahvistettaisi tunne-elämän epävakaudesta käsivän potilaan hylkäämistraumaa. 

En kaiken kaikkiaan tiedä, miten paljon psykiatrinen hoito tai pikemminkin sen puute lopulta vaikutti Miki Liukkosen epätoivoiseen ratkaisuun heinäkuussa 2023. Sen kuitenkin tiedän hänen tekstiensä pohjalta, että hän kärsi paljon, mutta myös tunsi ja eli paljon. Olisin toivonut, että hän olisi jaksanut elää vielä vähän pidempään. Toisaalta ymmärrän paremmin kuin hyvin hänen ratkaisunsa: Joskus koettu tuska ja tunteet vain ovat liikaa, etenkin jos niihin ei ole saatavissa asianmukaista psykiatrista apua ja tukea.

Päätänkin tämän kirjoitukseni runoon, jonka kirjoitin sekä omien että muidenkin psykiatrisen hoidon piirissä kovia kokeneiden ihmisten kokemusten innoittamana:

Toivo ei taida kuulua minulle
Se kuuluu vain niille ihmisille
Joita se oikeasti koskettaa

Minä olen ihmisenä liian vaikea
Sopeutumaton vastarannan kiiski
Kieltäydyn luovuttamasta
Ja haraan vastaan
Vaikka kaikki valot ympäriltäni
Olisivat jo aikaa sitten sammuneet

En voi ymmärtää
Tämän suuren näytelmän
Jota elämäksikin kutsutaan
Olevan jo kohdaltani ohi
Juurihan se vasta alkoi

Apua ja tukea ei vain voi
Saada ikuisesti
Vaan pitäisi kyetä
Tekemään tilaa toisille
Apua ja tukea tarvitseville

Minun pitäisi ymmärtää
Vain luovuttaa
Näin ovat monet ammattilaisetkin
Antaneet minun ymmärtää
Olen vain liian vaikea
Moniongelmainen
Ja täysin kohtuuton
Kaikissa vaatimuksissani

Minun aikani ja toivoni meni jo
Enkä saanut toivuttua tarpeeksi
Niillä resursseilla joita oli tarjolla
Ja siinä ajassa joka minulle annettiin

Kaiken kun pitää nykyisin
Olla niin tehokasta:
Tulos tai ulos-mentaliteetti
Tekee yhteiskunnassa
Ja myös terveydenhuollossa
Niin paljon korjaamatonta vahinkoa
Jättäen säälimättä heitteille 
Ne kaikista vaikeimmat ja
Huonokuntoisimmat potilaat

Meillä ei vain ole aikaa eikä tilaa
Arvojen ja yhteiskunnan koventuessa
Olemme vain rasittava menoerä
Emme enää ihmisiä ollenkaan

Miten sellaisessa todellisuudessa
Voisi edes toipua tai voida hyvin?
Jos ei saa olla keskeneräinen
Apua tarvitseva ihminen
Kuin vain tietyissä raameissa
Ja niin sanotun kohtuuden rajoissa?

Minne siis menen ja mitä teen
Kun se viimeinenkin valo
Sammuu ympäriltäni?
Mitä sanon ihmisille
Jotka hukkuvat yksin kärsimykseensä
Hakien minulta toivoa ja rohkaisua?

Kestämätön realiteetti nimittäin on
Että todellisuus on monesti
Hyvin lohduton niille meistä
Jotka eivät voi mieleltään hyvin
Vaikka juuri me olemme ihmisinä
Usein niitä herkimpiä yksilöitä
Jotka oireilemme eri tavoin
Yleistä inhimillisyyden puutetta
Kosketuksen puutetta
Välittämisen puutetta
Perimmäistä rakkauden puutetta

Lähteet:

”Miki Liukkonen – Mitä et minusta vielä tiennyt”. Dokumentti (2024).

”Vierastila”. Miki Liukkonen (2023).

Miki Liukkosen Instagramjulkaisut (2023).

Marsha Linehanin haastattelu. Tiktok (2023).

”Epävakaa persoonallisuus”. Käypä hoito (2020). Duodecim.

”Lapsuuden kehityksellinen trauma — Syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen”. Juha Klaavu (2023).

”Kompleksinen PTSD”. traumajadissosiaatio.fi

”Epävakaa ihminen ei ole impulsiivinen hirviö, vaan usein liiankin huomaavainen persoona, joka unohtaa itsensä – ”En ole huono ihminen”. Yle (2021).

”Viimeinen luku”. Iltasanomat (2023).