Niin kuin sanotaan, asioita joita ei ole itse kokenut ei voi todella ymmärtää. Tässä hetkessä uupumus ja burn out on monelle enemmän kuin teoriassa mahdollinen tapahtuma, ne on konkretisoituneet syvimmällä tasolla. Voimat ovat loppuneet ja kun puhutaan todellisesta uupumuksesta sieltä ei nousta yhdessä yössä lepäämällä, ei ehkä edes viikossa. Kuukaudenkaan sairasloma ei välttämättä auta toipumaan loppuun palamisesta vaan parantumiseen tarvitaan paitsi aikaa myös usein täydellinen elämäntavan ja asenteen muutos. Uupumus kertoo mielestäni siitä että jokin omassa elämässä on mennyt pidempään yli omien voimavarojen, oma elämäntyyli ja työtapa on ajanut ihmisen loppuun. Silloin ei mielestäni ole enää realistista ajatella palaavansa samaan vanhaan muuttamatta siinä mitään, tai lopputulos on pian taas sama. Ehkä jopa vielä pahempi loppuun palaminen.
Ihminen voi palaa loppuun työssä, omassa perheessä kriisien keskellä, väsyttävissä ihmissuhteissa, urheilemalla, miellyttämällä muita, jos ei osaa olla itsensä puolella, jopa henkisen prosessoinnin keskellä voi palaa loppuun kun käsittelee traumojaan ja tunteitaan eikä saa apua tai oikeanlaista tukea. Ihminen voi ylipäätään elää omaa elämäänsä toimimattomilla malleilla, usein perityillä, mitä on vaikea muuttaa ja mitkä ajavat väsymykseen asti. Ja kun kuormittavia tekijöitä on monia todennäköisyys uupumukseen on vielä suurempi. Ihmisellä on valtavasti energiaa sen olen itsekin huomannut mutta energia on kuitenkin aina rajallista lopulta. Varsinkin jos elämässä on enemmän asioita jotka kuluttaa kuin antaa energiaa ihminen on burn outissa nopeasti. Siihen saattaa mennä muutamia vuosia koska ihminen on sitkeä mutta lopulta se tapahtuu. Emme ole robotteja.
Uupumus pysäyttää
Itsellenikin tapahtui tämä sama. Ajoin itseni piippuun yrittämällä sopeutua asioihin joihin en pysty sopeutumaan. Asioihin joihin loppujen lopuksi ei ole edes tervettä sopeutua. Perheessämme oli liikaa kriisejä käsitellä ja jaksaa. Uupumus pakottaa minut muuttamaan nyt tapani elää täysin. En voi palata enää vanhaan koska minulla ei yksinkertaisesti ole siihen enää varaa. Herään yöllä siihen että lepopulssini on yli 120. Itken ”ilman syytä.” En ole jaksanut aidosti nähdä ystäviäni pitkään aikaan. Vielä jos oireisiin kuuluu se ettei saa unta, näkee painajaisia, ei jaksa iloita asioista tai innostua mistään ja väsyttää jatkuvasti, tilanne todella on aidosti hälyttävä.
Oireet voivat olla moninaiset ja kaikki nämä ovat hälytysmerkkejä joihin itsekin heräsin vasta nyt kunnolla kun voimani todella kirjaimellisesti loppuivat ja romahdin. Olen sellainen joka kokee asiat henkisellä tasolla, toiset sairastuvat fyysisesti, yhtä kaikki se kertoo, että omat energiat on käytetty loppuun kun ihminen sairastuu jollain tavalla.
Näen kuitenkin kultareunuksen uupumuksessani ja se saattoi jopa olla elämäni paras asia. Opin paljon siitä väärästä mallista joka on sukupolvien ajan kulkenut meidän mukana ja saan mahdollisuuden tehdä täydellisen irtautumisen siitä. Tiedostaminen on ensimmäinen askel ja sen jälkeen voi tapahtua muutos käytännön tasolla. Saan nyt purkaa sukupolvien yli kulkeutuneen suorittamisen ja pärjäämisen itsestäni syviä vesiä myöden. Olen siksi niin onnellinen, että viimeinenkin rajapyykki jaksamisessani tuli vastaan.
Olin sinnikäs, kuten meistä useimmat on. Ja me teemme sen itsemme kustannuksella. Kysymys on kuka siitä lopulta hyötyy kun raahaamme mukanamme toimimattomia tapoja olla ja elää? Näen että voittaja tässä on vain ne sitkeät mallit jotka on periytyneet ehkä niinkin kaukaa ja kuitenkin vielä suhteellisen läheltä kuin sota-ajalta. Silloin kaikki jouduttiin rakentamaan alusta, oli oikeasti kurjuutta ja suurta köyhyyttä ja hätää. Silloin ihmiset joutuivat ylittämään omat rajansa jotta he selviytyisivät. Tunteet ohitettiin, kriiseihin ei ollut tukea. Fyysinen työ oli se mihin huomio keskitettiin. Tuo sama malli on edelleen käytössä mutta nyt se ei enää palvele selviytymistämme vaan ”syö elävältä.” Vanha suorittamisen malli kilauttelee suuryhtiöiden ja valtaapitävien kassaan lisää valtaa ja mammonaa mutta mitä se tekee ”tavalliselle” ihmiselle, sille puurtajalle joka haluaa kantaa kortensa kekoon oman elämänsä suhteen. Kukkaronnyörejä kiristelevä yhteiskunta ei pelastu yhden ihmisen terveyden kustannuksella, vaikka moni on sen ilmeisesti ”yhteisen hyvän vuoksi” valmis uhraamaan.
Ulkopuolelta harvemmin laitetaan stoppia omalle jaksamiselle, päin vastoin. Kukaan ei yleensä tule sanomaan että ota vähän rennommin. Kuten äitini pomo sanoi hänen viimeisellä työviikollaan ”Viedään sinusta viimeisetkin mehut.” Vapaapäiviä ei tippunut vaikka niitä olisi ollut käytettävissä. Tässä toimimisen mallissa ei ole kaikki ok. Ja epidemianlailla lisääntyvät burn out diagnoosit vahvistavat sen. Elämme yli omien energiavarojemme oman suorittamisen ja miellyttämisen halumme ajamana. Sisäinen arvostuksen puute ja kaipuu on tässä usein sitä alitajuista bensaa. Niitä voi olla vaikea tiedostaa.
Nämä asiat on muutettava itsessä vaikka työmaa on iso ja se ei ole helppoa. Jotta oikeasti voi päästä pois suorittamisen kulttuurista on pudotettava pärjäämisen ja suorittamisen naamiot. Se vaatii rohkeutta, tietyllä tavalla tervettä hulluutta. Rohkeutta vastata kysymykseen mitä sinulle kuuluu oikeasti, puhumisen kulttuuria, tunteiden kohtaamisen kulttuuria joka näyttää meille todelliset voimavaramme. Voimme aloittaa rehellisyyden kulttuurin kohtaamalla itsemme ja jakamalla aidot tunteemme toistemme kanssa.
Nämä ovat niin kollektiivisia asenteita kulttuurissamme että yksilöllä on valtava työ purkaa ne itsestään. Mutta näiden asioiden myöntäminen itsessäni on minulle helppoa koska näen sen että tämä ei ole minun henkilökohtainen heikkouteni. Tämä on sukupolvien yli jatkunut tapa elää ja olla jonka kamelin selkä on nyt katkeamassa. Sairas ei ole se joka ei jaksa suorittaa vaan se joka kärsii hiljaisuudessa riittämättömyydestään vaikka tekee päivät läpeensä asioita. Jos hiljaisuus kertoo meille ettemme ole tarpeeksi meidän tulee kysyä miksi ja mitä ikinä voimme saavuttaa tekemällä? Jos tekeminen ei lähde sydämen palosta se ei useinkaan tuota muillekaan puhdasta hyvää. Ja jos haluamme muuttaa maailman suunnan tässä meidän on muutettava itsemme. Sen voi tehdä aloittamalla kuuntelemaan itseään hiljaisuudessa ja siihen burn out meidät juuri ajaa.
Itse olen käynyt jo paljon läpi esim. työelämään liittyviä suorittamisen malleja itsessäni ja päässyt niistä ulos. Tiedän ettei arvoni ole kiinni työn tekemisestä ja osaan arvostaa itseäni ”tekemättä mitään.” Löysin kuitenkin kokonaisvaltaisen asenteen itsestäni joka on johtanut minut uupumukseen. Vaikeus laittaa itsensä ja oman hyvinvointinsa elämässään kärkipäähän. Olla terveesti itsekäs.
Tähän ei ole opetettu vaan minulla on ollut vääränlainen syvällä tasolla vaikuttanut uskomus siitä, että se on vääränlaista itsekkyyttä. Nyt se on muutettava, jotta voin elää mielekästä elämää. Työ ei ole helppo. Näin unen missä ajoin karille. Se oli kuvaavaa. Vanha tyyli tuli tiensä päähän. Nyt on aika oppia jotain aivan uutta. Enää en ajattele että itsestä huolehtiminen on itsekästä, päinvastoin, tunnen nyt miten se on ainoa tie. Vanhat totutut urat on kuitenkin vielä olemassa ja se ettei lipsahda takaisin niihin vaatii tarkkaavaisuutta. Tämä tilaisuus on minulle kuin lahja jonka aion käyttää.
Jos voimat ovat loppumassa ja koet uupumuksen merkkejä itsessäsi suosittelen perhearkeen liittyvissä vaikeuksissa ja pattilanteissa Heidi Hammarbergin tukea. Hän oli pelastava enkeli minulle. PerheIlonan kotisivuille tästä.
0 kommenttia