En juuri ollenkaan kuuntele musiikkia tai koe, että musiikki olisi minulle mikään erityinen intohimo. Sen sijaan musiikki on koskettanut minua eri tavalla.

Musiikki ei ole minulle perinteisessä mielessä musiikkia, vaan musiikki on minulle mystiikkaa. Se on löytöretki, jonka kautta voin tutustua lisää elämään ja tietoisuuteen. Musiikki on kuin hypnoosia ja loihtimista, jossa pureudun alitajuntani syövereihin ja vuosienkin jälkeen saatan ammentaa teoksistani oivalluksia, jotka avaavat psyykkeeni syvärakenteita ja sielunmaailmaani ymmärtämään elämää enemmän tai laskemaan ymmärtämisestä enemmän irti. Kummin tahtookaan asiaa nähdä.

Musiikki on minulle kehon avautumista. Se on avautumista sieluni osien lävitse jonnekin sanattomaan, josta saan mielin määrin rikkauksia, joita ei voi rahassa mitata. Olen saanut paljon, mutta sen edessä olen silti kuin vasta-aloittanut oppipoika. Se on yhä se sama lapsen sormi, joka painaa kieltä otelautaan ja tärisee ja tutisee turvan puuttuessa.

Musiikin tekeminen on saanut minut kosketuksiin tunteiden kanssa, joita en tiennyt olevan. Se on repinyt minut satoja kertoja auki kauneuden kokemuksilla. Musiikin avulla olen alkanut kokea elämää aivan erilaisista tunnetiloista käsin, mutta siten, että musiikki on kuitenkin erottamaton osa muuta elämääni ja kaikkea sitä mitä teen.

(Valokuvaus: Timo Lahti)

Lauluni ja soittoni ovat tulleet osaksi jokaista kohtaamistani olemuksessani, eivätkä ainoastaan kosketa niitä hetkiä, kun toteutan musiikkia. Biisit, joita olen kirjoittanut, ovat osa syvempiä rakenteitani tai ainakin ne ovat olleet merkittävä osa sen suhteen miten ihmisenä olen lopulta kuoriutunut. Ymmärrän myös, että toiset eivät tätä täysin voi ymmärtää, muuta kuin jos ovat kulkeneet omaa kosketuksen polkuaan sen oman juttunsa kanssa. 

Kuoriutuminen kosketuksiin musiikin kanssa, vaikka vain suuressa määrin yksinäni, on vaatinut sitä kuuluisaa oman tien kulkemista. Onkin kuin olisin kulkenut aikuistumisriittiäni sen avulla merkittävällä tavalla. Tässä vaiheessa en valinnut rahaa, kuuluisuutta tai perhettä, vaan totaalisen sisäänpäin katsomisen ja sen mitä sydän kertoo oikeaksi itselleni. Matka on kestänyt nyt kuusi vuotta manalan poikki, eikä mikään korkeakoulu titteleillään voi korvata sitä mitä olen saanut.

Olen huomannut ja tullut tietoiseksi siitä, kuinka alitajuntani heijastelee ja muuntelee yhteisössä ollessani kaikkea sitä mitä minusta todellisuudessa haluaisi syntyä ja näin olen menettänyt kosketukseni sisäiseen ääneeni. Tätä nykyä sisäinen ääneni on vahvempi. Tämä on hyvin symbolista liittyen kaikkeen itseni menettämiseen.

Omapäisen musiikkini syntyminen ei olisi ollut kohdallani koskaan mahdollista yhteiskunnan rattaissa. Tuon kosketuksen itseeni tavoittaminen on vaatinut kaiken uhraamista ja mitä alta onkaan alkanut paljastua? Ihan vain tavallinen ihminen kaikkine inhimillisine pelkoineen, iloineen ja suruineen.

Se, mitä tulevalta toivon koko sydämestäni on se, että voisin tulla osaksi yhteisöä ja olla osa ihmiskuntaa, jossa en menetä itseäni ja voin olla aidosti yhteydessä, kuten musiikkianikin tehdessä.

Ihmisyydessä olen todennut, että kaikista vaikeinta mitä olen löytänyt ei ole kitarakikkailut, esiintymiset, uran rakentaminen tai muu yksittäinen, vaan yksinkertaisesti se, että osaanko itse olla ihminen. Kaikki muu näyttäisi tulevan sitten sen kautta.