Elämä välillä pysäyttää ja tarjoaa mahdollisuutta lähteä tietoiselle itsetutkistelun tielle. Tätä tarkoitan havahtumisella matkalle itseen. Aloitan bloggaamisen täällä Kultainen Sulka -sivustolla avaamalla hieman omaa polkuani kohti parempaa itsetuntemusta.

Hän kulki polkua hämärää,

vailla tietoista päämäärää,

muistamatta oikeaa nimeään.

Eli elämäänsä suorittamalla,

raskaan taakkansa alla

yhteyden itseensä kadottaen.

Olin kolmekymppisenä mielestäni saavuttanut tärkeimmät tavoitteet elämässä, kuten perustanut perheen ja kouluttautunut riittävästi. Kaikki oli näennäisen hyvin, mutta silti koin oloni epämääräisen epäonnistuneeksi. Miksen ponnisteluistani huolimatta tuntenut riittäväni?

Todellisuudessa suoritin elämää. Pidin tiedostamattani kehoani kuormitustilassa pyörittelemällä raskaita ajatuskeloja. Pyrin selviytymään. Elin uskoen ajatukseni pääosin todeksi, eivätkä ne usein kertoneet kovin kaunista tarinaa minusta tai maailmasta. Ajattelin olevani jotenkin vääränlainen. Häpesin itseäni. Tämä aiheutti yhteydettömyyttä itseen ja muihin. En myöskään kovin hyvin tunnistanut tunteitani tai osannut ilmaista niitä.

Vasta kuormastaan uupuneena,

heikkouttaan häveten,

hän havahtui esittämään kysymyksen:

”Kuka minä olen?”

Raskaiden tapahtumien kasaantuminen muutenkin kuormittavassa elämäntilanteessa laukaisi tuskallisen olotilan. Henkinen kipu oli kasvanut niin suureksi, ettei sitä voinut enää ohittaa. En tiennyt, miten selviäisin.

Sain kuitenkin kannattelua parisuhteestani ja muista ihmissuhteista, joissa koin tulevani hyväksytyksi. Sain myös turvaa ajatuksesta, että minua kannattelee jokin itseäni korkeampi voima. Aloin havahtua siihen, etteivät ajatukseni itsestäni ja maailmasta välttämättä olleetkaan totta. Kysyin siis itseltäni: ”Kuka minä olen?”.

Hän ei kyennyt kysymykseen vastaamaan,

ei matkaansa yksin jatkamaan.

Hän tarvitsi toisia auttamaan,

yhteyttä luomaan,

varjoja poluilla valaisemaan,

turvan itsestään peilaamaan.

Jaksamisen rajojen tullessa vastaan, minun oli pakko pysähtyä itseni äärelle. Tämän myötä palasin ainakin hetkittäin mielen tarinoista takaisin kehoon. Ymmärsin tarvitsevani ulkopuolista apua itsetutkiskelun tiellä.

Sisäisen turvan tunteen pikkuhiljaa vahvistuessa kokemusmaailmaani alkoi nousta voimakkaita tunteita. Jälkeenpäin ymmärrän, että minussa muodostui tilaa tuntea jo lapsuudesta asti tukahduttamiani tunteita.

En ollut aiemmin kokenut oloani emotionaalisesti niin turvalliseksi, että olisin nämä tunteet voinut tunnustaa itselleni, saati kyennyt ottamaan ne vastaan. Sallimalla itseni tuntea, tulin itselleni näkyväksi. Vapauduttuani vuosikausia padottuina olleista tunteista kykenin pitkästä aikaa tuntemaan kadoksissa ollutta iloa ja kiitollisuutta.

Hän ymmärsi,

ettei ollut ajatuksensa,

roolinsa eikä tunteensakaan,

muttei tiennyt,

mihin pystyisi samaistumaan.

Alkoi epäillä, oliko oikeasti

olemassakaan,

eikä tiennyt miten se todistetaan.

Siirtymä tunteitteni ja ajatusteni havainnoitsijaksi alkoi. Aloin ymmärtää, etten ole ajatukseni ja tunteeni, vaan ne ilmenevät minussa. Todella oivaltaessani, ettei ole mitään muuta kuin tämä hetki, aloin tietoisesti pyrkiä kohti läsnäoloa ja kehoyhteyttä. Toisaalta jouduin kasvotusten sen tosiasian eteen, etten tiennyt totuutta itsestäni tai mistään muustakaan. Oliko kaikki omaa tulkintaani vailla totuuspohjaa?

Tunsin olevani hukassa. Ajoittain tunsin sekoavani, niin suuri muutos todellisuudessani tapahtui. Muutos tapahtui kuitenkin aluksi vain sisäisessä maailmassani. Kuluneiden vuosien aikana se on alkanut hiljalleen näkyä myös toiminnassani. Olen harjoitellut tunnetaitoja, hengittämistä, rentoutumista ja läsnäoloa. Hidastamista ja elämänhallintaa. Rajojen asettamista ja itseni kuuntelemista. Olen todella tarvinnut aikaa prosessoida tätä kaikkea ja harjoittelu jatkuu läpi elämän.

Vastauksia viisautta etsivään elämään

Hiljaisuutta kuuntelemalla,

tyhjyyttä tuijottaen.

Uskomuksiaan purkamalla,

totuutta janoten.

Kaiken turhan karsimalla,

ajoittain maailmasta kadoten.

Tähän hetkeen, kehoonsa

palaamalla,

kipunsa, tunteensa kohdaten.

Mielen tarinoista luopumalla,

keskeneräisyytensä

hyväksyen.

Ymmärtämättömyyttään ymmärtämällä,

kautta paradoksien,

hän löysi viimein etsimänsä,

aidon, todellisen minuuden.

Matka itseen on elämän tärkein matka. Siihen tarvitaan aikaa ja tilaa. Irti päästämistä, luopumista ja oivaltamista. Vaikka matkanteko ajoittain yksinäistä onkin, tarvitaan muita ihmisiä, parantavia peilejä.

Omaa matkantekoani hidastaa se, että jumittavat uskomukset ja tottumukset ovat välillä todella tiukassa. Myös tunnetaitojen harjoittelu vaatii aikaa. Olen opetellut olemaan itselleni tässäkin asiassa armollinen. Samalla myötätunto toisia kohtaan on lisääntynyt. Olemme kaikki keskeneräisiä ja silti riittäviä. Helpottaa, kun on tilaa vain havaita ja olla olemassa. Elämä on alkanut näyttäytyä mysteerinä, jota ei voi kuin hämmästellä.

Mitä meistä löytyykään niiden uskomusten ja roolien takaa, joihin olemme samaistuneet?

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *