Piilotin itseäni erilaisten roolien taakse,

luoden kerros kerrokselta suojaa ympärilleni.

Täytyy olla sitä sekä tätä.

Täytyy tehdä noin ja näin.

Täytyy tuntea näin ja niin.

Täytyy näyttää siltä ja tältä.

Täytyy toimia niin tai näin.

Nämä roolit pakottivat minua olemaan jotain 

muuta kuin mitä todellisuudessa olin.

Mutta sydämeni ja kehoni eivät enää kestäneet tätä valheen taakkaa.

Ahdistus puristi rintaa ja kuristi kurkkua.

Sydän parkani yritti huutaa:

Kuule kun huudan, vapauta minut!

Koko kehoni yhtyi tähän kuoroon:

Lopeta! En jaksa enää tätä puristusta ja kipua.

Tunsin olevani vankilassa.

Olin jäänyt valheellisen kuoren alle.

Todellisille tunteille ei ollut jäänyt tilaa.

Sydämeni ääni oli lähes kokonaan hiljentynyt.

Mutta miten muka uskaltaisin olla 

heikko kaiken vahvuuden keskellä?

Miten muka uskaltaisin näyttää herkkyyteni 

ja välillä niin epävarman sisimpäni?

Miten muka uskaltaisin olla jotain 

erilaista tai omanlaista?

Piti pysäyttää kiire ja hiljentää mielen hälinä sekä

opetella olemaan, aistimaan ja

kuulemaan sitä, mitä sisimmästä nousee.

Miten oikeasti haluaisin elää?

Mitä tapahtuisi, jos alkaisin kuunnella

sisintäni ja sydäntäni rohkeasti?

Mitkä asiat olisivat minulle tärkeitä?

Mistä asioista luopuisin?

Kuka ja mikä todellisuudessa olisin ilman rooleja?

Pala palalta kuorin itseäni roolien alta. 

Uskalsin alkaa antaa tunteiden tuntua.

Sisäinen kriitikkokin alkoi luopua voimastaan. 

Sekin oli yrittänyt vain auttaa omalla tavallaan. 

Sydän kertoo aina totuuden, 

jos vain uskallan kuunnella.

Minunkin sydämeni pääsi vihdoin kertomaan:

Olet jotain paljon suurempaa kuin

roolisi tai suorituksesi.

Olet jotain paljon kauniimpaa kuin

ulkoinen kuoresi.

Ja minä aloin vihdoin uskoa.