Autoradiosta korviini virtasi kirkas ja iloinen nuoren naisen ääni. Aihe, josta puhuttiin, ei kuitenkaan ollut iltapäiväohjelmiston tavanomaisin. Se sai minut pysähtymään sadan kilometrin tuntinopeudesta tien sivuun kuuntelemaan kaikilla aisteillani. Kuullessani tapahtuneiden asioiden selostusta, mietin, kuinka on mahdollista noin selkeällä ja keveällä äänellä kertoa tuollaisista omakohtaisista kokemuksista. Mitä on tapahtunut ja mitä hän on tehnyt päästäkseen tuollaiseen rauhan ja ilon tilaan noin karmeiden kokemusten jälkeen?

Kotiin päästyäni etsin netistä haastattelun tietoja, sillä halusin kuulla lisää. Löysin radiokanavan linkin haastatteluun, ja myös blogin, jota hän kirjoitti: Maiju Palin, Kultainen Sulka. Sen syvemmin en silloin ehtinyt perehtyä, mutta myöhemmin elämässäni, kun elin haastavaa avioeron aikaa, löysin blogitekstejä uudelleen.

Artikkelit tuntuivat kotoisilta ja omilta; puhuivat samaa kieltä mitä minäkin, katsoivat tätä kaikkea samankaltaisin silmin ja upposivat syvyydessään suoraan sieluuni. Jokainen kirjoitus avasi myös ymmärryksessäni jotakin uutta.

Silloin, kun tuntui, että kukaan muu ei välittänyt, miten arjessani jaksan, nämä kirjoitukset olivat tukenani, vierelläni, kanssani. Ne kannattelivat toivoa kaiken läpi selviämisestä yhdessä kanssani. Olivat aikuista vertaistukea yksinäisillä hetkilläni. Peilasin toivoa, uskoa, rakkautta.

Siinä hetkessä minulle riitti se, että tiesin, että jossakin joku oli myös taistellut läpi vaikeiden tunteiden ja uskonut hyvyyteen ja siihen, että kaikki koituu vielä parhaaksemme, kun olemme avoimia kasvussamme itsemme kanssa, kipeissäkin tapahtumissa.

Kirjoitin hänelle kiitoksen, sillä olin todella syvästi kiitollinen. Vaihdoimme muutaman viestin, ja eräänä päivänä puhuimme puhelimessa. Puhuimme ja puhuimme puhumasta päästyämme, ja sanottavaa tuntui tulvivan niin paljon, että jatkoimme juttua vielä uudemmankin kerran – nyt jo useamman vuoden ajan. Ja tässä olen nyt itse kirjoittamassa tähän samaa nimeä kantavaan blogiin.

Niin puhuminen kuin kirjoittaminenkin on ollut tärkeää peilatessani itseäni itselleni, omassa kasvuprosessissani. Samoin lukeminen; erityisesti inhimillisten kasvun kohtien avaukset, joissa heijastuu tasapaino syvyyksien ja korkeuksien välillä. Selkeys, jonka saavuttaa kaikenlaisia sotkuja kohdattuaan ja avattuaan.

En usko, että kukaan meistä kulkee ”ehjänä” elämän läpi, vaan ennemminkin siihen, että yhdistymme toisiimme säröjemme kautta – kohdista, joista valokin kulkee – sydämestä sydämeen, silmästä silmään. Ja jotta voimme nähdä valon, on oltava myös pimeyttä. Kirkkautta, jotta voimme nähdä värejä. Nöyryyttä havaitaksemme viisautta. Vastakohtia vastakohtien näkemiseen ja kokemiseen.

Tämän kaiken keskellä koen tärkeäksi ja arvokkaaksi saada kulkea seurassa, joka ymmärtää, näkee ja kuulee. Joskus se voi olla hyvän ystävän soitto, mutta yhtä hyvin katkelma radioaalloilla, lause luettuna jossakin, yksi katse massan keskellä, mikä tahansa mikä koskettaa syvästi – hetken, tai toisenkin, tai enemmän. Sanattomasti tai sanojen kanssa, jonkin yhteisen äärellä, avoimena.