Ostin muutama viikko sitten kauan haaveilemani Oura-älysormuksen. Sormus osoittautui käytännössä liian isoksi ja edessä oli vaihto numeroa pienempään. Viivyttelin vaihtoprosessia, sillä koen kaikenlaisen säätämisen vastenmielisenä toimintana. Yritin viimeiseen asti uskotella itselleni, että kyllä tämä tästä, vaikka tiesin vaihdon olevan edessä ja määräajan tähän lähestyvän.

Lopulta sain raahattua itseni liikkeeseen, josta ostin sormuksen. Itsevarmasti ja reipasta esittäen selitin palautustiskillä olevalle asiakaspalvelijalle, että joudun vaihtamaan sormuksen pienempään ja kysyvästi lisäsin, että vaihto-oikeus taitaa olla vielä voimassa.

Kevyeltä vaikuttava asenteeni sormuksen vaihtopäätökseen saattoi ärsyttää asiakaspalvelijaa, sillä hän huomautti ärtyvällä äänensävyllä, että minun olisi pitänyt ensin hankkia sovitussormussetti ja valita siitä sopivan tuntuinen sormus, jota pitää kolme vrk sormessa ennen lopullista päätöstä oikeasta koosta. Hän vielä tutki tiukka ilme kasvoillaan ostotietojani ja pelkäsin vaihtoajan umpeutuneen.

Vaihtoaika oli voimassa ja aloitin vuolaasti puolustuspuheeni, jossa kerroin, että minua oli neuvottu pitämään koesormuksena toimivaa mallia vuorokausi, mutta että valitsemani sormuksen kohdalla numero oli käytännössä liian suuri. Lopulta asiakaspalvelija sai itsensä kasaan ja hänen ärtymyksensä suli pikkuhiljaa väliltämme pois.

Jottei elämä ja siihen väistämättä kuuluvat haasteet olisi liian helppoja, alkoi seuraavaksi Oura-sormukseni resetointi eli sen tehdasasetusten palautus kännykässäni olevan sovelluksen kautta. Hyvin pian jouduin varmistamaan asiakaspalvelijalta kysymällä ”tästäkö menen eteenpäin” ja lisäsin vielä tähän tokaisemalla ”anteeksi että olen vähän tyhmä”.

Samantien havahduin itseni kanssa tuntien syvää surua ja katumusta siitä, että menin nimittelemään itseäni näin julmasti ja halventaen, ääneen ja julkisesti. Tuntui pahalta ja väärältä tällainen käytös omaa itseä kohtaan. Kyllä, erityisesti itseä kohtaan.

Mitä tilanteessa syvimmillään tapahtui? Tarkoitan hetkeä, kun huomasin jälleen mitätöivän itseäni toisen ihmisen edessä tuntien saman tein katumusta tästä. Että meninkin nimittelemään itseäni jälleen kerran näin typerästi, vaikka toisaalla saatan lohduttaa muita ja selitellä heille ettei epävarmuus ja tietämättömyys ole tyhmyyttä.

Ehkä ulkopuolisena lukijana oivallatkin tämän, että havahtuminen oman huonon käytöksen edessä on superterve merkki omasta eheytyvästä omanarvontunteesta. Että ei enää halua alentaa itseään toisen edessä, jotta toinen voisi tuntea itsensä paremmaksi, viisaammaksi tai mitä ikinä näitä nyt onkin. Niinpä, se jos mikä on iso juttu.

Itsensä mitätöinti ja pienentäminen toisen edessä on yksi tapa olla olemassa. Syitä tällaiseen käytösmalliin on monia, eikä omia vaikuttimia voi yleistää. Pääasia olisi kaiketi se, että tiedostaa tämän ja tekee näin epäterveestä toimintamallista pikkuhiljaa lopun. Ja vaikka uusia rajoja itsen kanssa on vaikea oppia, on tämä mahdollista.

Se, että olemme jonkin asian tai taidon kanssa tietämättömiä, epävarmoja ja tukea tarvitsevia, ei tee minusta eikä sinusta typerää. Ei kenestäkään. Tyhmää olisi korkeintaan se, jos emme pyytäisi apua silloin kun sitä tarvitsemme.

Jaahas, kirjoitinkohan tässä lähinnä itselleni, sille sisälläni asustavalle tylsän ankaralle ja tuomitsevalle äänelle? Sille, joka vieläkin nostaa epävarman oloisena päätään ja pyrkii epäkypsin menetelmin hakemaan yhteyttä ja lupaa olemassaololleen – jopa itseään mitätöiden….

Kansikuva: Oma arkisto
Köynnökset: Pixabay