Arjen uuvuttamana istuin yksin öiselle lumiselle laiturille. Päässäni pyöri tuttu kela, joka vahvisti voimattomuuttani. Hmm, voiko voimattomuuttakin voimistaa? Pysähdyin ajatusrullani kanssa: miksi ihmeessä pyöritin kasvavan lumipallon lailla turhauttavaa sanasotkua päässäni, kun vihdoinkin olin saanut sen mitä kaipasin; tilaa hengittää, tilaa olla, tilaa antaa kaiken olla.

Huomasin syvänsinisen taivaan ylläni, kaiken vapauden ympärilläni. Oikeasti olin täysin vapaa. Vain pieni mieleni oli jumittunut ja väsynyt. Mutta kaikessa öisessä avaruudessa tähtien tuikkiessa sekin aukesi. Se alkoi johdattaa minua johonkin suurempaan, ulos noidankehästä. Sellaiseen läsnäoloon, jolle ei ole sanoja. Annoin elämän voiman tulvia itseeni. En enää estellyt. Antauduin.

Takaisinpäin kävellessäni muistelin aikaa, jolloin olin pidempään tuskaisen ahdistunut. Eräänä päivänä tukkoinen tunne oli vaivannut koko päivän ja olin kävellyt tuskastuneena pitkin metsäpolkuja. Edes luonnossaolo ei ollut purkanut tunnetilaa ja mietin epätoivoisena, miksen saanut inhottavaa tunnetta pois. Ajatukset kiersivät kehää olotilan ympärillä enkä nähnyt metsää puilta. Tuntui, että mistään ei ollut tullut mitään; koti oli täynnä kaaosta arjen vyöryessä yli, enkä tiennyt mitä tekisin, mistä aloittaisin – kuin en olisi saanut otetta mistään.

Lopulta istuin sohvalle – jota teen äärimmäisen harvoin – kaiken epäjärjestyksen keskelle. Vain katselin ympärilleni. En puhelinta, en televisiota, en kirjaa, en lehtiä, en mitään mikä olisi erityisesti vanginnut huomioni. Annoin itseni olla ahdistunut, ja vain istua olotilan kanssa – ja eipä aikaakaan kun tunteeni oli tipotiessään. Lakattuani vastustamasta sitä, mikä pyrki pintaan, se pääsi myös ulos. Tyhjyys ja sitä seurannut täyttymys tuntui hyvältä: kaikki ikään kuin asettui oikeisiin mittasuhteisiinsa, paikalleen, juuri niin kuin kuuluikin.

Sormenjäljet ja tahmeat läntit ikkunoissa hohkasivat elämän runsautta. Aloin nähdä kaiken sekasotkun ympärilläni rakkauden jälkinä: miten paljon iloa, riemua, surua ja kaikkia tunteita elämä on tässä tuvassa pyörittänyt. Avautui alitajuinen ymmärrys siitä, kuinka häivähdyksenomaista ja ihmeellistä tämä oli kaikkeuden äärettömässä mittakaavassa ja kuinka kiitollinen sain tässä hetkessä olla.

Kaikki vain oli. Täydellisessä rauhassa. Ei tarvinnut mennä sinne tai tänne, ei tehdä yhtikäs mitään. Vain olin ja nautin. Ja tuosta kokemuksesta sain niin paljon vapautunutta energiaa, että siivosin kodin lattiasta kattoon ilolla, innolla ja keveydellä, kuin itsestään.

Pysähtymisen hetki oli tavallaan lyhyt, mutta syvyydessään tavoitin jotain ääretöntä ja ikuista. Kotisohvalla, arkisesti, kaiken sotkun keskellä. Tunnetila vaihtuen toisesta ääripäästä ja vastakohdasta toiseen, ihan vain paikallaan istuen. Jotain suurta tapahtui, liikahti, kun lakkasin yrittämästä, päästin irti ja antauduin. Jotain uutta pääsi virtaamaan lävitseni ja vanhaa puhdistumaan, ymmärrys aukenemaan mielen vankilasta vapauteen.

Koin niin suurta rauhaa, etten kokenut minkäänlaista tarvetta edes yrittää ikuistaa tuosta hetkestä ja oivalluksista mitään muistiin, tai jakaa kenellekään, kuten yleensä tein. Tiesin, että kaikki menee kuitenkin jokatapauksessa juuri niin kuin kuuluukin; elämä tapahtuu niin äärettömän suurella voimalla ja viisaudella, ettei meidän ihmisten tarvitse kuin ”matkustaa” ~ sitä suurempaa rauhaa ja luottamusta kokien mitä enemmän silmät, sielu ja sydän auki, läpi mielen muurien.

Seuraavat kerrat totaaliseen läsnäoloon, mielen oravanpyörästä ulos hyppäämiseen, olivat aina vaan helpompia. Toki usein juuri silloin, kun arjen pyöritys on kiivaimmillaan ja irrottautumista eniten kaipaa, on se myös vaikeinta toteuttaa, mutta erityisesti haastavimpien hetkien pysähtymiset ovat antaneet lyhyessäkin ajassa hyvin paljon. Kun aidolle ja autenttiselle läsnäololle antaa mahdollisuuden, se palkitsee usein odottamattomilla tavoilla ja uudella energialla, uudistumisella.

Paikallaanolo ja mitääntekemättömyys on ollut aliarvostettua, vaikka se ratkaisisikin yllättävän monta ongelmaa – varsinkin nykyään, kun koko maailma lävähtää silmiemme eteen ruutuihin, joita tuijotamme lamaantuneina tuntikaupalla. – Mitä jos tuota aikaa käyttäisi ihan vaan ns. ”ei-mihinkään”; itsensä kuulosteluun ja ympäristön havainnointiin, silloin kun se on mahdollista? Tämä voi olla myös luotaantyöntävä ajatus, sillä pysähtyessä saattaa joutua kosketuksiin oman olonsa varjopuolienkin kanssa; tunteet, joille ei ole ollut tilaa tulla esiin, saattavat nousta tunnettaviksi. Varsinkin jos jatkuvalla suorittamisella ja liikkeellä on juossut juuri niiden kokemista karkuun. Voi myös olla vain turta olo, että mitään ei tapahdu, eikä mikään tunnu miltään – odotukset eivät täyty, suoritusta ei synny. On vaikeaa päästää irti totutusta ja antaa tilaa uudelle.

Mutta mikä on se ”suoritus”, jonka tahdomme tässä elämässä toteutuvan? Voiko se olla jotain suurempaa kuin kaikki päälle vyöryvät tekemättömät tehtävät? Entä jos kaiken alla on jokin aarre, jonka päällä istumme jo, tiedostamattamme; jos olemmekin hyvin lähellä jotakin sellaista, jonka luulemme olevan kaukana ja saavuttamattomissa? Mikä mahtaa olla näkökulmamme silloin, kun jätämme tämän maallisen elämän, ja voisiko sen ottaa käyttöön jo matkan varrella, nyt heti?