Kuudes luku

Oli kenties psyykeeni pelastus, että olin osa Ihminen tavattavissa- kasvuryhmää, kun tein valinnan irtaantua uskonnollisesta yhteisöstä, johon tuolloin vielä kuuluin.

Tuli nimittäin päivä, jolloin piti tehdä tiliä sen suhteen, että eroanko vai jäänkö yhteisöön.
Olin ollut pienestä lapsesta asti todella kuuliainen ja noudatin annettuja sääntöjä aina hyvin täsmällisesti. Olin myös uskovaisena erittäin tunnollinen ja elin täsmällisesti niiden sääntöjen mukaan, jotka vallitsi yhteisössä.

Yhteisön käsitys oli, että lapset oli Jumalan lahja ja että ehkäisyä ei sopinut käyttää, sillä se luokiteltiin synniksi. Jumalan pelko sai minut elämään kurinalaisesti tuon säännön mukaan, vaikka se aiheuttikin itselleni todella paljon ahdistusta.

Arjessani vanhemmuuteen liittyvä stressi ja hermoston hätätila ei ollut helpottanut missään vaiheessa. Tuosta syystä ajauduin lopulta vakavan pohdinnan äärelle. En halunnut alkaa käyttämään ehkäisyä ollessani osa yhteisöä, koska pelkkä ajatus siitä tuntui väärältä ja valheelliselta. Ei myöskään ollut missään määrin vaihtoehto, että perheeseemme olisi syntynyt lisää lapsia tuohon elämäntilanteeseen. Pelkäsin nimittäin, että tilanne oman agression tunteen suhteen voisi muodostua hallitsemattomaksi jos tuosta hetkestä kuormittuisin yhtään enempää. Halusin kantaa vastuuta omasta käyttäytymisestäni suhteessa lapsiin. Vastuunkantaminen tarkoitti syvää pohdintaa sen suhteen mitä elämässäni valitsen.
Kaiken tuon keskellä halusin pitää seksuaalisuutta yllä suhteessamme, kuten puolisonikin, enkä kyennyt pitämään selibaattia vaihtoehtona pitemmän päälle.

Niinpä eräänä iltana ollessani yksin kotona ja jo levolla, kävin mielessäni syvää ristiriitaista ja järkyttävää taistelua. Olin kuin kahden helvetin välissä. Elämässä olevan helvetin ja kuoleman jälkeisen helvetin. Molemmat helvetit oli minulle täyttä totta siinä hetkessä. Elämän helvetti oli sitä kokemaani valtavaa yliluormitusta, mistä olen jo kertonutkin edellisissä teksteissäni. Kuoleman jälkeinen helvetti taas tarkoitti minulle ikuista tulessa palamista eli sanoinkuvaamatonta kipua, kärsimystä ja kärventymistä.

Todellisuudessani siis tilanne oli se, että jos päättäisin käyttää ehkäisyä, niin eroan yhteisöstä, koska en kykene elämään valheessa ja tuon päätöksen seurauksena joudun kuoleman jälkeiseen helvettiin, koska yhteisön jäsenet on ainoita jotka pääsevät taivaaseen. Ja jos taas en ehkäise, niin joko ei ole lainkaan seksuaalista kanssakäymistä tai sitten on riskinä tulla raskaaksi, jolloin kuormituksen kautta yhä syvempi helvetti olisi arjen kokemuksessa.

Tuossa hetkessä koin hyvin elävänä mielikuvan, että piru tuli sänkyni viereen nauramaan voitonriemuisesti sanoen samalla, että ”Sinäkinkö? Ihan oikeasti!” nauraen lisää kolkkoa voitonriemuista nauruaan.

Vaati äärimmäistä ponnistelua ja kapasiteettia käydä tuota kamppailua läpi mielessäni. Se oli kamppailua elämästä ja kuolemasta. Kauhistuttavaa kamppailua siitä mitä päätän sieluni ikuiseksi kohtaloksi.

Lopulta päädyin selkeään päätökseen.
Koin hyvin kirkkaasti, etten voi ottaa lapsia vastaan, koska pelkäsin omaa mahdollista väkivaltaisuutta ja koin pelkän ajatuksen siitä moraalisesti totaalisen vääränä ja elämän vastaisena asiana.
Lopetin taistelun. En kamppailut enää.

Suostuin siihen, että sieluni joutuisi tuonne kuoleman jälkeiseen helvettiin, ikuiseen kärsimykseen ja kitumiseen. Koin kaikista kauheimman hetken elämässäni.
Vain yksi toive jäi jäljelle. Että elämäni aikana, ennen tuonne helvettiin joutumista oppisin rakastamaan itseäni ja lapsiani.

Tuossa samassa hetkessä tunsin mieleni ikäänkuin pirstaloituvan ja laajenevan avaruuteen. Tein niin valtavan suuren tietoisen päätöksen tuossa hetkessä, että mielestäni hävisivät kaikki uskomukset, joihin olin nojannut koko elämäni ajan. Ei ollut enää olemassa todellisuuden rakenteita.
Oli ainoastaan tuo yksi asia johon nojasin:
Halusin oppia rakastamaan itseäni ja lapsiani. Tuohon yhteen asiaan fokusoin kaikella psyykeeni rippeillä ja sen avulla pysyin kasassa eikä mieleni lähtenyt täydellisesti kiertoradaltaan.

Tuon prosessin läpikäyminen oli vaikeinta ja tuskallisinta mitä olen koskaan elämässäni kokenut. Päätinhän siinä itse sieluni ikuisesta kohtalosta. En tiedä missä olisin, jos en tuolloin olisi ollut osa kasvuohjelmaa ja ihmisryhmää, jossa koin tulleeni kohdatuksi ja kannatelluksi, vaikken tuota kokemustani kenellekään kertonutkaan. En uskaltanut kertoa. Ajattelin, että minua pidettäisiin hulluna.