Kun lapsi on syntynyt olemme yhtäkkiä vastuussa toisesta elävästä olennosta tavalla joka koskettaa syvästi jokaista solua. Äidinrakkaus on valtavaa ja haluamme tehdä parhaamme juuri oman lapsemme kohdalla. Oma äiti on aina lapselleen se paras ja jokainen on omanlaisensa äitinä. Oma tapa toteuttaa äitiyttä saattaa kuitenkin hukkua ulkopuolelta tulevan ristiriitaisen tietotulvan aallokossa. Syyllisyys nousee monilla äitiydessä helposti pintaan, teenkö asiat oikein vai pitäisikö toimia toisin?
Ei ole olemassa normaalia äitiyttä, niinkuin ei ole olemassa normaalia ihmistä. Normaali on monesta osasesta laskettu keskiarvo jota tuskin kukaan edustaa käytännön elämässä sellaisenaan. Kaikki me olemme uniikkeja, eikä meitä voi verrata keskenään. Äitiydestä tulee helposti suorittamista kun yritetään kuitenkin toteuttaa ”normaalia äitiyttä” mihin jokainen on ottanut mallinsa eri lähteistä. Miksi äitiys herättää niin vahvoja tunteita ja antaa luvan myös arvostella toisten tapaa toimia?
Kun on kyse niin rakkaasta asiasta kuin oma lapsi niin silloin lyö myös pelot vahvasti päälle. Äitiydestä voi tulla kontrolloitua ja suorittavaa. Jos äitiyttä toteutetaan miellyttääkseen ympäristöä, sen sijaan, että luodaan suhdetta ensisijaisesti sisältä käsin, se voi luoda aivan kohtuuttomia paineita joita ei pysty millän täyttämään. Pahimmillaan äitiydestä katoaa sillä tavalla ilo kokonaan ja se koetaan vain vaikeana. Ilon katoaminen voi kertoa myös siitä, että yritetään toteuttaa väkisin jotain mallia joka ei itseltä tule luonnollisesti.
Äitiys parhaimmillaan on syvää yhteyttä vanhemman ja lapsen välillä. Tuo yhteys muodostuu täysin muista kuin ulkoisista lähtökohdista.
Ulkoaohjautuvuus on kulttuurimme luoma malli. Kasvamme siihen jo omasta lapsuudesta ja kouluajoista lähtien. Voi olla vaikea nähdä kaiken tuon keskellä mikä on sitä omaa ja mikä tulee muualta. Itsetutkiskelu ja rehellisyys itseään kohtaan auttaa toteuttamaan sisäistä viisautta myös arjessa. Meitä opetetaan kuuntelemaan auktoriteetteja niin paljon, että usko itseen on lähes nollissa. Neuvoloissa ammatti-ihmisten tulisikin mielestäni luoda voimaa takaisin perheisiin ja äiteihin sen sijaan, että he antavat ymmärtää tietävänsä kaiken.
Jokainen ammattilainen on kuitenkin myös vain ihminen. Asiantuntijatieto voi olla vahvastikin värittynyt ihmisen omilla henkilökohtaisilla uskomuksilla ja maailmankatsomuksella. Kuulen usein tarinoita siitä miten neuvolasta kritisoidaan vaikka pitkää imetystä tai perhepedissä nukkumista. Kun taas itselläni on vain positiivisia kokemuksia puhuessani näistä asioista neuvolan työntekijöiden kanssa. Minulle ei ole osunut kohdalle juuri päinvastaisia arvoja edustavia henkilöitä tai sitten he ovat kunnioittaneet erilaisia valintojani tukemalla niitä. Jos äitiydessä on epävarmuutta niin on herkempi kritiikillekin. Neuvolan tärkein rooli olisi mielestäni olla kiinnostunut, tukea ja keskustella, ei tuomita. Tämä ei kuitenkaan aina toteudu eikä hoitohenkilökunta osaa aina tukea äitiyttä vaan voi jopa nostattaa epävarmuutta pintaan.
Huomasin kun kävin raskaana ollessani ultrassa miten moni kätilö oli ammattiroolinsa takana kohtaamatta minua naisena ja tulevana äitinä. Lapsi ultrattiin mahasta kuin tekninen toimenpide. Lueteltiin kaikki raajat ja elimet ja näkyykö poikkeamia ja sitten passitettiin kotiin. En saanut kertaakaan kokemusta, että iloon lapseen syntymästä oltaisi yhdytty tai lapseen olisi suhtauduttu edes lapsena. Se oli vain toimenpide. Aivan kuin olisin käynyt tutkituttamassa liikavarvasta. Paitsi ultraaminen tuntui paljon dramaattisemmalta koska oli kyse ”sikiön sydämessä olevasta reijästä, joka on tässä vaiheessa normaalia” tai ”merkkejä hematoomasta kaksoraskauden keskeytymisestä johtuen.” Raskausajan lääkärikontakteista ja hoitokemuksista jäi lähinnä todella kolkko olo. Läsnäolo puuttui täysin, auktoriteettirooli oli kyllä hallussa.
Niin tunnepitoinen asia kuin oman lapsen odotus, synnytys ja kasvattaminen on niin ulkoaohjautuvuus ja kliinisyys on kuitenkin hoidossa usein se päällimmäisin juttu. Kun olet raskaana vatsassa olevan lapsen painoa seurataan käyrillä. Sehän on hienoa, että terveyttä tarkkaillaan mutta se voi aiheuttaa myös turhaa huolta ja pelkoa. Itselläni kiinnitettiin huomiota siihen miten pieni lapsi vatsassani oli ja loppua kohden minua palloteltiin kuin en ihminen olisi ollutkaan. Tuli lähinnä olo kuin olisin karjaa, leima otsaan ja jonoon. Mielestäni niin ei tulisi kohdella silti eläimiäkään.
”Viisaammat” vieressäni ”tiesivät” mitä tulee tehdä. Minut oltaisiin otettu osastolle jos olisi ollut tilaa ja synnytys olisi käynnistetty ilman kysymystäkään asiasta minulta. En halunnut synnyttää koko kyseisessä sairaalassa mutta sillä ei ollut merkitystä. Onnekseni osasto oli täynnä ja sain jatkaa raskauden loppuajan rennosti. Tuo oli ainoa kerta kun verenpaineeni oikeasti kohosivat pilviin raskauden aikana. Oli todella ahdistavaa tulla kohdelluksi niin.
Lapsen syntymän jälkeen samaa tarkkailua jatketaan. Käyrät antavat hyvää osviittaa mutta eivät ole mikään yksiselitteinen totuus normaalista kehityksestä. Joissain neuvoloissa niitä seurataan kuitenkin kuin raamattua. Oman poikani pituuskaan ei 2-vuotiaana mennyt täysin käyrällä niin heti heitettiin lisätutkimuskorttia. Itse tiedän terveellä järjellä pojallani kaiken olevan hyvin. Tuskin kenenkään kehitys menee koko ajan täysin keskikäyrää pitkin. Harmillisesti monet uskovat näihin käyriin kuitenkin enemmän kuin omiin vaistoihin.
Sain lopulta synnyttää juuri valitsemassani pienessä synnytysyksikössä pari viikkoa myöhemmin. Synnytyksessä sain aivan ihanaa tukea ja minulle oltiin läsnä. Pieni sairaala oli minulle oikea paikka ja rankasta synnytyksestä huolimatta annoin synnytykselle numeroksi 9/10 pitkälti henkilökunnan ansiosta. Tunsin aidosti tulevani tuetuksi ja kohdatuksi ihmisenä, en ammattiroolien takaa. Se pehmitti muuten shokeeraavaa synnytyskokemusta. Sairaalassa olo päivät nostivat kuitenkin esiin taas sen miten hoitohenkilökunta voi jyrätä äidinvaiston.
Sairaala oli imetysmyönteinen. Imetystä pyrittiin tukemaan alusta asti. Minulle nousi maito kuitenkin vasta kun olimme kotiutuneet sairaalasta. On ihan normaalia, että synnytyksen jälkeen maidonnousussa voi kestää muutama päivä. Sairaalassa ei kuitenkaan annettu lapselle lisämaitoa ennen kuin paino oli laskenut 10%. Tämä oli heidän sääntönsä. Minulta ei tullut maitoa joten lapseni ei saanut tarpeeksi ruokaa syntymänsä jälkeen. Lapselle ei voitu antaa muuta ravintoa sairaalan käytännön mukaan. Poikani huusi ensimmäisen yön nälissään. Syömättömuuden seurauksena myös vauvan sokeriarvot lähtivät heittelehtimään.
Ja koska paino laski ja sokeriarvot eivät olleet kohdillaan niin jouduimme olemaan pidempään sairaalassa seurattavana. Poikani lähes olemattoman pieni kantapää oli täysin musta kun sitä tökittiin piikillä kolmen tunnin välein sokeriarvoja seurattessa. Kaikki sokean sääntöjen seuraamisen takia. En myöskään itse voinut vaikuttaa asiaan. Yritin pumpata maitoa mutta sitä ei vain tullut. Olin vielä toipumassa kivuliaasta synnytyksestä ymmärtääkseni täysin mistä oli kyse. Luotin hoitohenkilökunnan ammattitaitoon. Annoin siis vastuun lapseni hoidosta heille. Vasta kokemuksen jälkeen olen tilanteesta viisaampi ja näen, että siinä ei toimittu oikein.
Kun pääsimme kotiin kaikki normalisoitui. Maito nousi ja ongelmat jäivät sairaalaan. Lapseni itki ainostaaan silloin kun hän söi liikaa. Olin aikaisemmin ajatellut välttää tutin käyttöä mutta huomasin sen helpottavan ylensyöntiä. Pojallani oli kova imemisen tarve ja kun tunsin hänen syöneen tarpeeksi laitoin tutin hänelle suuhun. Silloin hän ei syönyt liikaa rintaa ja sai tyydyttää imemisen tarvettaan. Tutti jäi pois itsestään jo puolenvuoden iässä.
Vauva-aika meni ihanasti. Kuuntelin vaistoani kulloisenakin hetkenä. Äitiys on ollut minulle todella helppoa ja ihanaa aikaa osittain juuri siksi, että olen mennyt oman sydämeni ja vaistoni mukaan äitiydessä. En ole kuunnellut sokeana muiden ohjeita ja neuvoja vaan luottanut itseeni ja äidinvaistoon.
Ikävä kyllä kukaan ei koko raskauden aikana tai lapsen syntymän jälkeen minua ole tähän kannustanut. Sanon itse sen tärkeimmäksi neuvoksi kaikille tuleville ja uusille äideille. ”Luota itseesi, sinä osaat.” Minusta ne on kaikkein tärkeimmät sanat jotka jokainen meistä tarvitsee kehittyäkseen ja elääkseen omannäköistä elämää mahdollisimman hyvinvoivana.
Minusta on todella tärkeää oppia kuuntelemaan itseään ja luottamaan itseensä myös äitiydessä. Itsetunto ja itsetuntemus ovat asioita joita voi oppia koko elämänsä. Jos en olisi kehittänyt luottamusta vuosien ajan itseeni en olisi varmasti osannut olla niin luottavainen äitikään. Kokemuksesta kuitenkin tiesin, että voin luottaa sisimpiin tunteisiini.
Monesti kuulee miten äidinvaisto on pelastanut jopa lapsen hengen. Tuota äidinvaistoa olisi hyvä oppia kuuntelemaan laajemminkin eikä vain hädässä. Ihmettelen suuresti miksi neuvolassa ei koskaan mainittu sanallakaan tästä mielestäni aivan tärkeimmästä asiasta. ”Luota itseesi, sinä osaat!”
Kun pelko ei sekoita pakkaa uskon, että suurinosa äideistä osaa toimia lapsensa kanssa juuri oikein, vaistolla, ja rakkaudesta. Silloin kun on epävarma omasta tekemisestä minkä tahansa asian suhteen niin kokee mielipiteetkin horjuttavina. Toki voimme saada aivan kullanarvoisia neuvoja ja ohjeita lapsen ruokavalioon, hoitoon, imetykseen ja kasvatukseen, mutta tärkeintä on mielestäni suodattaa jokainen näistä hyvistä neuvoista oman sydämen kautta. Kaikki vinkit eivät toimi kaikille ja joskus lapsen asioihin erikoistuneet gurutkaan eivät neuvoissaan ole osanneet ottaa huomioon toisenlaisia perhetilanteita. Harvassa kun on se normaali, tai samanlainen kuin heidän perheensä.
Jos olen joutunut tilanteeseen missä toimiani on kyseenalaistettu tai annettu neuvoja jotka eivät päde olen yleensä antanut niiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuulen ne useimmiten neutraaleina ja joskus ihmisten omina heijastettuina pelkoina. Muiden mielipiteet tai arvostelu ei juuri horjuta omaa uskoani äitinä.
Ystäväni on kysynyt miten säilytän varmuuteni suhteessa lapsen kasvatukseen ympäristön paineessa. Sanoisin että minula ei ole ympäristöstä tulevia paineita. Olen oppinut siirtämään vastuun lapsestani itselleni. Tiedän miten kovaa kilpailuakin äitiys tavallaan on ja miten suureet tunteet siinä on pelissä. Syyllisys tunteista yleensä vahvin. Ehkä olen päässyt omasta syyllisyydestäni työskentelemällä sen kanssa kun en ota paineita ympäristöstä. Tiedän kokemuksesta, että vaistoni on oikeassa varmimmin kuin kenenkään ulkopuolisen hyvää tarkoittava neuvo. Tämän opin haluan siirtää myös omalle lapselleni ja saada hänet uskomaan saman kuin haluan sanoa jokaiselle äidille: Sinä osaat, luota itseesi.
Lue myös aiemmat aiheeseen liittyvät artikkelini:
Uskallatko epäonnistua lapsesi silmissä?
Epätäydellisyytesi on parasta mitä opetat lapsellesi
Aikuisen energia rauhoittaa taaperon
0 kommenttia