Kun ihminen on terve hänellä ei ole tarvetta arvostella itseä eikä muita. Kun ihminen on hyväksynyt kaikki osat itsessään yhdeksi kokonaisuudeksi ja tunnistanut osiensa tarpeet ja tarvitsevuuden hänellä on tasapaino ja turvan tunne kokea läsnäolo, yksin ja toisen läheisyydessä. Tuo tila tuntuu olevan joskus valovuosien päässä kun kuuntelee itseään tai muita. Olemmeko niin kaukana terveestä, että sairaana oleminen on hyväksytympää ja normaalimman tuntuista? Kun joku alkaa ilmentää hyvinvointia ja terveyttä sitä pidetään jopa röyhkeytenä. Uhkaako toisen ihmisen hyvinvointi silloin jonkun toisen sairaudentunnon säilyvyyttä?

Sairauden tunto voi olla myös turvallinen tila. Jos turvapaikkaa ei ole löytänyt mistään muaalta niin turvan voi löytää omasta sairaudestaan ja kyvyttömyydestään. Tätä kautta usein elämmekin, jottemme joudu kohtaamaan omia tunteitamme.

Omien tunteiden välttely sairastuttaa.

Ollaan jo aika pitkällä siinä, että tiedetään esimerkiksi stressin olevan monien sairauksien aiheuttajan syynä. Traumat ja vahingolliset kokemukset voivat pitää stressitilaa yllä kehossa pahimmillaan koko elämän. Stressin ja traumojen purkaminen on tärkeä väylä terveeseen minuuteen. Turvallisuuden tunteen kokeminen on tie stressittömyyteen. Kun koemme turvaa stressitilalle ei ole tarvetta. Kuinka voisimme vahvistaa tuota turvan tilaa ja päästä eheämpään yhteyteen itsemme kanssa? Kirjoitin aiemmin aiheesta postauksen:  7 vinkkiä miten lisätä sisäistä turvallisuuden tunnetta elämässä. Voit  lukea artikkelin tästä.

Terve minuus ei erottele omia osiaan vaan pystyy olemaan läsnä hetkessä kaikkine heikoksi tekevine tunteineenkin. Terveys ei siis tarkoita tunteiden vähyyttä. Minulle se ei ole  sitä ettenkö voisi tuntea pelkoa, heikkoutta, häpeää, haurautta ja olla herkkänä auki asioille. Päinvastoin terveys tarkoittaa minulle juuri nimenomaan sitä, että pystyn olemaan myös näille puolille auki itsessäni ilman energiaa ja voimaa syöviä defenssejä, puolustusjärjestelmiä, muureja ja välttelyä.

Stressi ja sairaudet tulee yleensä siitä, että välttelemme itsessämme jotakin osia. Joskus tuo vältteleminen voi suojella meitä ja sillä on paikkansa. Jos psyyke romahtaa kerralla sitä voi olla vaikea enää korjata entiselleen. Tietyt defenssit ja vältteleminen palvelee siis psyykettämme pysymään kasassa erityisen vaikeina aikoina tai vaikeiden asioiden kanssa. Harva pystyy kerralla käsittelemään kovin paljon vaan prosessille on annettava aikaa. Jossain kohtaa tulee kuitenkin hetki kun on ylitettävä se kynnys jääkö sairaaksi vai haluaako astua terveyden polulle. Lue blogitekstini diagnooseista tästä.

Kun kokee riittävästi turvaa maailmassa jotta voi astua terveyden polulle koko ajan suuremmin tuo hetki on merkittävä kaikessa kauneudessaan. Turvan kokemusten saaminen tässä turvattomuutta huokuvassa maailmassa on joskus vaikeaa. On lahja tervehtymisen polulla kohdata aidosti turvaa luovia ihmisiä ja tilanteita. Niistä kokemuksista sisimmässä vahvistuu jokin kohta missä alkaa pikkuhiljaa tuntea itsekin saaneensa jalansijaa turvallisuuden tunteelle omassa itsessään.

Kärsivällisyyden kokeminen omaa prosessia kohtaan vaatii myös turvan tunnetta itsessä. Helposti mieli lähtee eteenpäin ja haluaa ohittaa sen mitä juuri silloin aidosti tarvimme paten todellisia tunteitamme. Mieli vaatii kesytystä ja kesyyntyminen turvaa. Jos ei koe turvaa itsessä niin on vaikea olla kärsivälliesti itsensä tukena olipa kyse mistä tahansa sairauden tunnosta, fyysisestä vammasta, äitiyden nostattmasti keskeneräsiyyksitä tai muusta johon meillä ei ole omaa kontrollia. Parantavinta on sallia asioiden tapahtua mutta ilman turvan kokemusta emme uskalla luottaa. Turvaa voi jonkin verran lähteä rakentamaan tyhjästä omilla valinnoilla. Lue artikkelini: Kuka turvaa sisäistä lasta?

Olen viime päivinä havainnoinut itsessäni paljon sitä miten olen valmis päästämään irti hallintadraamoista. Se tuo elämään ihan uudenlaisen perspektiivin. En ole vastuussa muiden tunteista enkä heidän projisoinnista minuun. Kuitenkin olen myös ihminen omine tarpeineni eikä minulla ole enää tarvetta asettua tunteideni yläpuolelle, yrittäen kieltää niitä.
Olen myös havainnoinut, että ympärilläni on paljon herkästi loukkaantuvia ihmisiä josta tajusin, että olen itse ollut samanlainen. Olen projisoinut toisten sanomisista paljon omia haavoittuneita kohtiani. Loukkaantumiset ja niiden syyt muihin projisoituina ovat aina omia tunnehaavojamme. Toisten herkkäkohta on arvottomuuden tunne ja joillain se on huomiosta vaille jääminen. Näitä haavoittuneita kohtia on monenlaisia, mutta jokaisesta niistä meillä on lopulta vastuu itsellämme.

Kun huomasin mitä ympärillä olevien loukkaantumisen tunteet heijastivat itsestäni esille pääsin draamoista taas hiukan vapaammaksi; ottamalla vastuun itsessäni olevasta samankaltaisuudesta.

Maailma toimii meille parantavana peilinä kun haluamme nähdä sen sellaisena. Voimme nähdä sen myös kipuja aiheuttavana peilinä. Näistä molemmat ovat tavallaan totta. Paraneminen ja haavojen hoito on aina kivuliasta alkuun.

Kun tulemme tietoisiksi itsestä, mitä arvosteleva mielemme heijastaa ulospäin ja mitä olemme aidosti vailla,  siitä alkaa paranemisprosessi kuin itsestään. Pelkkä lempeä tiedostava huomio riittää syyttämisen tai syyllisten etsimisen sijaan. Vastuun kautta näemme omat kipeät kohtamme ja voimme opetella elämään elämää joka tukee näitä kohtia voimaantumaan ja löytämään väylän tulla kohdatuksi. Vastuu mahdollistaa paranemisen.