Oletko koskaan miettinyt, miten paljon sanoilla on valtaa, voimaa ja pitkän aikavälin vaikutusta?

On olemassa ikään kuin suuria sanoja: jumala, raha, maine, kunnioitus, pelko, kuolema ja sitten ehkäpä pieniä ja arkisia sanoja kuten tiskirätti, hammasharja ja kaiutin. On olemassa sanoja, jotka jättävät sydämeen ikuisen jäljen: kipeän, tuskallinen haavan, joka aukeaa uudestaan ja uudestaan, kun sanaa toistetaan.

On olemassa trendisanoja, jotka on osattava, jotta pysyy matkassa mukana. On olemassa ihmesanoja, jotka tuudittavat meidät uneen hädän hetkellä. On olemassa taikasanoja, joilla pienen lapsen suun saa aurinkoiseen hymyyn. On olemassa sanoja, joita säästellään: rakastan sinua, anteeksi, olen pahoillani, olet minulle tärkeä, olet kaikkeni. On olemassa unohdettuja sanoja, joita ei kukaan tahdo ja jaksa muistaa: talvisota, ihmisarvo, inhimillisyys, rakkaus.

Sanoilla on vaikutusta meihin pintatasolta aina syvimpiin juuriimme asti.

Meillä jokaisella on nimi, joka koostuu kirjaimista ja josta muodostuu sanoja. Minä olen Anna Rosalia Vehkalampi. Nimeni kantaa sukuni historiaa. Etunimeni on isoisoäitini syntymänimi. Suku jatkuu minussa muunkin kuin piirteiden ja saman veren mukana. Toinen nimeni Rosalia on äitini käsialaa. Siinä soi hivenen mystinen kaiku. Pidän nimestä kovasti. Sukunimeni on taas löydettävissä maantieteellisesti kuin myös sukuni historia. Jo ”pelkkään nimeen” voi liittyä kokonainen tarina ja tunteiden kirjo.

Kenelle nimi on taakka, häpeä tai tuskaa aiheuttava asia? Kuka haluaa vaihtaa nimensä? Kuka on ylpeä nimestään ja esimerkiksi sukunsa saavutuksista? Kenelle nimi on neutraali asia, jota ei sen kummemmin tule pohdittua? Kuka kokee nimensä omakseen ja kuka taas havahtuu aikuisiällä siihen, ettei enää mahdu nimen täyttämään rooliin ja ottaa käyttöönsä esimerkiksi taiteilijanimen?

Me nimeämme asioita. Toisiamme. Nimittelemme myös. Ei niin kauniisti ja suvaitsevaisesti kuin meidän olisi syytä. Mitä nimeen tulee, varmaa on se, että se on jokaisen ikioma ja siihen voi liittyä paljon henkilökohtaista, jota ei tarvitse selventää muille kuin itselleen.

Sanat ravitsevat sieluamme esimerkiksi runoin, laulun säkein, saduin ja tarinoin. Myytit kiehtovat ja vastaavat ikiaikaisiin kysymyksiin: Kuka olen? Miksi olen täällä? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Mikä on elämän merkitys?

Me janoamme tiedostamattamme myyttejä. Emme välttämättä pysähdy pohtimaan tätä arkielämässä, mutta jokaisella asialla on olemassa oma myyttinsä. Myös jokaisella ihmisellä on oma syntynsä ja siten syntymyyttinsä.

On myös paljon hetkiä ja tilanteita, joissa toivon, että sanoja ei olisi keksitty laisinkaan.

Toisinaan puhuminen ja sanoittaminen turhauttaa ja tuntuu todella vaivalloiselta tavalta kommunikoida. Sanojen sijaan elämässä ja autenttisissa hetkissä korostuu enemmän sanattomuus: energia, tunne ja tunnelma. Se, miltä tuntuu kehossa, hermostossa ja sydämessä on tärkeämpää kuin se, miten osaa asian sanoittaa.

Usein musiikkia kuunnellessa herkistyn ja vaivun johonkin hurmoksen tilaan, jota yksikään sana ei tavoita. Koen sanattomuutta usein muutenkin. Siitäkin huolimatta, että sanoitan paljon ja en voisi elää ilman sanojen tuomaa ravitsevaa kenttää. Tarvitsen sanoja, mutta tarvitsen kipeästi myös sanattomuutta.

Sanat voivat olla tiellä ja esteenä tai oven aukaisijana ja kurkotuksena yhteyteen.

On tärkeä pohtia mihin kaikkeen oma sanavarasto taipuu. Mitä sanoja arjessaan käyttää ja minkä tähden? Arkisten sanojen lisäksi olisi hyvä pysähtyä pohtimaan myös sitä, minkälainen tunnelataus sanoihin liittyy? Onko se alavireinen, innostunut, pohdiskeleva vai neutraali?

Mitä sanaa et käytä juuri koskaan? Mitkä ovat sinun voimasanasi: sanat, joista aidosti inspiroidut ja saat arkeesi uutta intoa. Mieleeni hiipii Haloo Helsingin kappaleen ”Ei Eerika pääse taivaaseen” sanoitus: ”Jos sanat vois tappaa, mä kuulin jo kaukaa, ei Eerika pääse taivaaseen.” Miten paljon tähän(kin) lauseeseen ja sanoihin sisältyy voimaa ja merkitystä.

Seuraavan kerran, kun alat puhumaan: pohdiskele, mitä sanoja käytät ja miksi. Älä arvioi tai arvota. Tarkkaile vain objektiivisesti.

Mitä sanoja käytämme ihmisestä, jolla on haasteita mielenterveyden kanssa?

Jos yhtään mielenterveyden historiaa tutkii, löytää aika järkyttäviä ”hoitotoimenpiteitä” sekä termistöä sille, miten mielensä kanssa kipuilevaa on kohdattu.

Tässä muutamia selkeästi negatiivisia sanoja, joita mielenterveydenhäiriöistä kuulee edelleen käytettävän: ”Vajakki”, ”Skitso”, ”Se on vaan hullu”, ”Sekopää”, ”Heikko”, ”Huono mielenterveys”, ”Toivoton tapaus”, ”Ei oo kaikki muumit laaksossa”, ”Vintti pimeenä”, ”Pipi päästään.”

Neutraaleiksi useimmiten koettavia sanoja ovat mm: ”mielenterveyskuntoutuja”, ”mielenterveydenhäiriö”, ”särkynyt/murtunut mieli”.

Ehdottaisin muutamia omasta mielestäni positiivisempia, kasvua, kehitystä ja ihmisarvoa nostattavia sanoja kuten ”paranemisprosessi”, ”ihmisyyden prosessi” ja ”omaksi itsekseen kasvaminen”.

Mitä sanoja sinä ehdottaisit ja voisit ottaa käyttöön, jos kohtaat ihmisen tai ehkäpä itsesi, kun sinulla on voimakasta ahdistusta ja kriisivaihe meneillään? Nimeätkö itsesi ikuiseksi epäonnistujaksi vai rohkeaksi tunteiden tuntijaksi? Häpeätkö itseäsi vai pystytkö katsomaan asiaa isommasta perspektiivistä ja toteamaan: ”Nyt on näin. Joskus varmasti toisin.”

Ylläpidätkö tiedostamattasi jotain sanastoa itsestäsi, josta olisi syytä jo luopua? Millainen ”sanakirja” sinusta voitaisiin luoda? Kuinka takertunut olet omiin mahdollisiin diagnooseihin? Onko jokin sana jo historiaa ja sen tilalle voisi vaihtaa jonkin uuden toimijuutta ja omaa voimaa vahvistavan sanan?

On tärkeää pysähtyä pohtimaan sitä, miten elämää, omaa tarinaa, itseä ja muita ihmisiä sanoittaa. Sanoilla on merkitystä.

Sanojen voimasta kiittäen Anna / @sanapoluilla

Lue myös kirjoitukseni:

• Kirjoitan, jotta ymmärtäisin
• Kuka todellisuudessa seisoo vapautesi tiellä?
• Terve peilaus lisää itsetuntemusta